Hän oli tarttunut tenderin toiseen syrjään. Molemmat liukuivat ulos ja tappelua jatkettiin tuolla pienellä, ankarasti tärisevällä peltisillalla. He purivat hampaansa yhteen, eivät puhuneet sanaakaan ja koettivat työntää toisensa alas tuosta ahtaasta aukosta, jota ainoastaan rautatanko oli sulkemassa. Mutta se ei käynyt niinkään helposti, tuo ahne veturi yhäti vieri vierimistään. Kuljettiin Barentinin ohi ja juna mennä kohahti Malaunay-tunneliin ja he pitivät edelleenkin kiinni toisistaan, kieritteleivät hiilien seassa, puskien päänsä vesisäiliötä vastaan ja väistäen hehkuvanpunaista tulisijanluukkua, jossa heidän jalkansa voivat paistua, joka kerta kun he ojensivat ne suoriksi.
Jacques ajatteli silmänräpäyksen, että hän mahdollisesti voisi saada juostuksi ylös, suljetuksi järjestimen ja huudetuksi apua, jotta hänet voitaisiin vapauttaa tästä rajusta mielipuolesta, jonka päihtymys ja mustasukkaisuus saivat raivoamaan. Hän oli pienempi ja tunsi voimiensa vähenevän. Hän ei toivonut nyt olevansa kylliksi voimakas syöksemään toista alas, hän tunsi jo olevansa voitettu ja huomasi, kuinka tukka hänen päässään nousi putoamisen kauhusta pystyyn. Kun hän teki äärimmäisen ponnistuksen ja hapuili kädellään ympärillensä, ymmärsi toinen Jacquesin aikomuksen, ja jaloillaan ponnistaen nosti hän hänet ylös kuten lapsen.
— Ah, sinä aijot pysäyttää junan. Sinä olet ottanut minulta vaimoni.
Mutta nyt olet joutunut käsiini.
Veturi kohisi kohisemistaan, ja juna tuli ulos tunnelista suurella kolinalla ja jatkoi juoksuaan eteenpäin pimeäin, avarain nummien lomitse. Malaunayn aseman ohi kuljettiin sellaisella myrskyn nopeudella, ett'ei alipäällikkö, joka seisoi asemalaiturilla, edes huomannut noita kahta miestä, jotka parhaillaan ottivat toisiansa hengiltä, samalla kun heidät vietiin pois salaman nopeudella.
Mutta viimeisellä voimanponnistuksella onnistui Pecqueuxin vihdoin syöstä Jacques alas, ja kun tämä tunsi tyhjän ilman takanaan tarrautui hän hämmennyksissään niin kiinni toisen kaulaan, että veti hänet mukaansa. Silloin kuului kaksi kamalaa parahdusta, jotka sulautuivat toisiinsa ja häipyivät avaruuteen. Nämä molemmat, jotka niin kauvan olivat eläneet kuin veljekset, putosivat nyt yhdessä alas junasta ja vauhti tempasi heidät pyörien väliin ja he tulivat kamalassa, lujassa syleilyssään samalla kertaa rikkirevityiksi. Heidät löydettiin sitten kahtena päättömänä ja jalattomana ruumiina, jotka vielä olivat toisiinsa kietoutuneina, ikäänkuin olisivat koettaneet tukehduttaa toisensa.
Veturi, joka nyt oli vapautettuna kaikesta johdosta, mennä vohotti yhä eteenpäin. Vihdoinkin voi tämä jämeä, oikukas olento tyydyttää nuoruuden rajuuttansa ikäänkuin vielä ajoon tottumaton hevonen, joka on päässyt vartijaltaan karkuun ja nelistää tiehensä nummelle päin. Höyrypannussa oli vielä vettä; hiilet, joita vast'ikään oli lisätty, syttyivät itsestään palamaan, ja lähinnä seuraavan puolen tunnin kuluessa nousi paine mielettömästi ja nopeus tuli huimaavaksi. Ylikonduktöörin oli epäilemättä vallannut väsymys ja hän oli vaipunut uneen. Sotilaat, jotka tulivat yhä enemmän juovuksiin, ollessaan noin yhteensullottuina, saivat pian hauskuutta tuosta huimaavasta vauhdista ja roinasivat vielä kovemmin. Salaman nopeudella kuljettiin Marommen ohi. Nyt ei veturi enään puhaltanut lähestyessään merkinantotauluja tai kulkiessaan asemien ohi. Se nelisti suoraan eteenpäin, kuten eläin, joka painaa päänsä alas, ja syöksyi eteenpäin kaikkien esteiden läpi. Se syöksyi syöksymistään loppumattomiin saakka, ikäänkuin olisi sen hengityksen kimakka ääni saanut sen yhä riivatummaksi.
Rouenissa olisi ollut otettava vettä, ja kauhistus jähmetytti aseman, kun siellä nähtiin savun ja tulen pyörteessä tulevan tämän hullautuneen junan, tämän veturin, jossa ei ollut veturinkuljettajaa eikä lämmittäjää, ja nämä eläinvaunut, sullottuina täyteen sotamiehiä, jotka roinasivat isänmaallisia lauluja. He olivat matkalla sotaan ja tahtoivat vieläkin nopeammin päästä tuonne Reinin rannoille. Virkamiehet jäivät seisomaan suut ammollaan ja huiskuttivat käsivarsiaan. Syntyi heti yleinen kirkuna: ei milloinkaan voisi tämä irtipäästetty, omiin hoteisiinsa jätetty juna onnettomuudetta kulkea ohi Sottevillen aseman, jossa tavallisesti aina tapahtui junajärjestelyjä, ja joka oli täynnä vaunuja ja vetureja, kuten kaikilla suurilla varastoasemilla. Riennettiin sähkösanomatoimistoon ja ryhdyttiin valmistaviin toimenpiteisiin, ja muuan tavarajuna, joka siellä sulki radan, ehdittiin juuri töintuskin viedä vajaan. Kuultiin jo etäältä irtipäästetyn pedon huohotus. Se oli syöksynyt niiden kahden tunnelin läpi, jotka olivat Rouenin lähellä, ja tuli nyt rajusti nelistäen, kuten vastustamaton jättiläisvoima, jota ei mikään voi ehkäistä. Sottevillen aseman ohitse syöksyttiin ja juna mennä vohotti eteenpäin kaikkien esteiden lomitse, törmäämättä mihinkään, ja katosi sen jälkeen uudelleen pimeyteen, johon sen pauhu vähitellen häipyi.
Mutta nyt olivat kaikki sähkölennätinkoneet pitkin linjaa liikkeellä ja kaikkien sydämet sykkivät peljästyksestä, kun saapui tieto tuosta aaveenkaltaisesta junasta, jonka oli nähty kulkevan Rouenin ja Sottevillen ohitse. Vavistiin pelosta, että eräs edelläpäin oleva pikajuna saavutettaisiin. Niin kuin villisika suuressa metsässä, jatkoi juna juoksuansa, välittämättä kerrassaan mistään pysähdysmerkeistä. Ei paljon puuttunut, ett'ei se Oisselissa törmännyt päivystäjäveturiin ja se säikähytti Pont-de l'Archen, sillä sen nopeus ei näyttänyt vähenevän. Kadottuaan sinne, mennä kohisi se jälleen eteenpäin pimeässä yössä, ei tiedetty mihin.
Mitäpä välitti se niistä uhreista, jotka se ruhjoi matkallansa! Eikö se kuitenkin mennyt kohti tulevaisuutta, huoletonna vuodatetusta verestä? Kuljettajatta yön pimeydessä, kuten sokea ja kuuro eläin, joka on päästetty irti kuolemaan ja turmioon, mennä kohisi se eteenpäin, täyteen kuormitettuna tuolla kanuunanruoalla, noilla väsymyksen jo tylsistyttämillä sotamiehillä.
Loppu.