Junan oli määrä lähteä kuuden ajoissa, mutta se viivästyi. Oli jo pimeä, kun sotilaat lampaiden tavoin tungettiin eläinvaunuihin. Oli aivan yksinkertaisesti naulattu lautoja istuimiksi ja heitä ajettiin sisään puoliosastottain ja täytettiin vaunut yli mahdollisuuden rajan. He istuivat päälletysten ja muutamat saivat seisoa niin ahtaalla, ett'eivät voineet käsivarttaankaan liikuttaa. Pariisissa odotti heitä toinen juna, viedäkseen heidät Reinille. Lähdön sekasorto oli jo uuvuttanut heidät. Mutta kun heille oli jaettu paloviinaa ja useat sitäpaitsi olivat käyneet paikkakunnan kapakoissa, vallitsi heidän keskuudessaan raaka ja vallaton hilpeys, he olivat kasvoiltaan hyvin punaisia ja silmät olivat pullollaan päässä. Kohta kun juna vyöryi pois asemalta, alkoivat he rähistä.
Jacques katsahti taivaaseen, jossa myrskypilvi kätki tähdet. Yö tulisi olemaan hyvin pimeä, eikä tuulenhenkäyskään vilvoittanut tuota polttavaa ilmaa, ja sen sijaan kun muulloin tavallisesti tuntui kuljettaessa niin raitis veto, tuntui nyt melkein haalealta. Pimeällä taivaanrannalla ei näkynyt muuta valoa, kuin merkinantolyhtyjen vilkkaasti säteilevät kipinät. Hän lisäsi painetta päästäkseen ylös tuota suurta mäkeä Harfleurista Saint Romainiin. Vaikka hän oli pitänyt veturia useampia viikkoja silmällä, ei hän vielä tuntenut olevansa kuudensadan kahdeksan herrana, se kun oli liian uusi ja sen oikut ja nuorekkaat sivuhyppäykset hämmästyttivät häntä. Erittäinkin tänä iltana tunsi hän, että se oli jäykkä ja itsepintainen ja valmis juoksemaan tiehensä, jos sille vain annettaisiin hiiliä vähän liiaksi. Sen vuoksi valvoi hän lämmitystä hyvin tarkoin ja tuli yhä levottomammaksi lämmittäjänsä käytöksestä. Pieni lamppu, joka valaisi vesisäiliötä, jätti sillan puolihämärään, joka tulisijan punaisenhehkuvan luukun valossa tuli punasinerväksi. Hän saattoi hyvin epäselvästi eroittaa Pecqueuxin, mutta oli kahdessa eri tilaisuudessa tuntenut jonkin hipaisevan sääriänsä, ikäänkuin olisi sormin koetettu saada niistä kiinni. Mutta se oli otaksuttavasti vain päihtymyksestä johtunutta kouhottelemista, sillä hälinästä huolimatta kuuli hän hänen naureskelevan hyvin äänekkäästi, ja tarpeettoman kovilla vasaraniskuilla ja liikanaisella kolinalla ruhjovan hiiliä ja käsittelevän lapiota. Tämän tästä avasi hän luukun ja heitti ristikon päälle suunnattoman paljon polttoainetta.
— Jo riittää, kirkasi Jacques.
Toinen ei ollut ymmärtävinään, vaan heitti pesään lapiollisen toisensa jälkeen. Kun veturinkuljettaja tarttui hänen käsivarteensa, kääntyi hän uhkaavasti ympäri. Nyt oli hän vihdoinkin saanut tekosyyn niin kauvan etsimäänsä riitaan ja juovuksissa ollen hän kävi yhä raivostuneemmaksi.
— Älkää koskeko minuun, taikka minä isken!… Minua huvittaa ajaa lujaa.
Nyt vieri juna täyttä vauhtia Bolbecin ja Mottevillen välistä tasankoa. Sen oli mentävä suoraapäätä kohden Pariisia, pysähtymättä muuta kuin ottamaan vettä eräistä määrätyistä paikoista. Tuo kahdeksantoista vaunun mahtava jono, joka oli ahdettu täyteen ihmiskarjaa, vieri myllertäen noiden pimeiden nummien lomitse. Ja nämä miehet, joita kuljetettiin teurastettavaksi, roinasivat täyttä kurkkua, niin että se voitti pyörien kolinan.
Jacques sulki luukun jalallansa. Hän voi vielä hillitä itseänsä ja sanoi:
— On liikaa lämmintä!… Nukahtakaa, jos olette humalassa.
Pecqueux avasi taas kohta, lisäsi itsepintaisesti hiiliä, ikäänkuin olisi tahtonut räjähyttää höyrypannun. Se oli niin puhdasta niskoittelua ja tottelemattomuutta annettuja käskyjä vastaan ja intohimoisessa suuttumuksessaan ei hän enään ajatellut kaikkien näiden ihmishenkien turvallisuutta. Kun Jacques kumartui alas alentaakseen tuhkasäiliön vartta, saadakseen ainakin vähemmän vetoa, tarttui lämmittäjä häntä kiivaasti vyötäreihin ja koetti työntää hänet alas radalle.
— Vai niin, senkin veitikka, sitäkö sinä tahdoit!… Sinä luulit voivasi sanoa minun pudonneen, senkin salakavala lurjus!