Hänelle tuli kiire maksaa viininsä ja juosta rautatien asemalle, voidakseen, jos mahdollista, matkustaa seitsemän ja kymmenen junalla. Hän etsisi ijät kaiket tuolla kaukana pienessä, matalassa majassaan.
Heidän lakattuaan syömästä, tahtoi Philomène, odottaessaan kahdentoista ja viidenkymmenen junaa, saada Jacquesin mukanansa noiden pimeiden veräjäin läpi läheisyydessä oleville nummille. Oli leuto, kuuvaloton heinäkuun yö ja Philomène riippui raskaasti läähättäen melkein hänen kaulallaan. Kaksi kertaa luuli hän kuulevansa askeleita heidän takanansa ja kääntyi ympäri, voimatta tuossa sankassa pimeydessä eroittaa ketään. Jacquesia kiusasi tämä tympäisevä yö kovasti. Hän, joka murhasta saakka oli ollut niin tyyni ja tasapainossa ja nauttinut täydellistä terveyttä, oli juuri, kun he istuutuivat pöytään, tuntenut epämääräisen pahoinvoinnin tunteen palautuvan joka kerta, kun Philomènen kädet kopeloivat häntä. Hän oli otaksuttavasti väsyksissä ja hermostunut painostavan ilman vaikutuksesta.
Nyt tuli tuo tuskallinen himo vieläkin tulisemmaksi ja kumea peljästys tunki hänen lävitsensä, Philomènen ollessa niin lähellä häntä. Tiesihän hän kuitenkin kokemuksesta, että hän oli parantunut. Olihan hän voinut aivan tyynenä ja kylmäverisenä omistaa hänet. Mutta hän tuli nyt niin liikutetuksi, että hän, kohtausta peljäten, olisi voinut irroittautua hänen käsivarsistaan, ellei pimeys, joka kätki Philomènen, olisi häntä tyynnyttänyt, sillä ei milloinkaan, ei edes silloin, kun hänen kärsimyksensä oli häntä pahimmin kiusannut, ei hän olisi iskenyt, ellei hän olisi nähnyt. Mutta kun he kulkivat autiota polkua erään ruohoisan kunnaan lähitse ja Philomène veti hänet mukanansa sinne, joutui hän, kun he olivat istuutuneet sinne, jälleen kamalan murhanhimonsa valtaan. Hän aivan raivostui ja kopeloi ruohostosta kiveä tai jotakin muuta asetta ruhjoakseen hänen päänsä. Mutta äkkiä syöksyi hän ylös ja pakeni hämillään tiehensä. Mutta kun hän sen teki, sai hän kuulla erään miesäänen ja kirouksia ja oikean tappelun.
— Oh, senkin lutka, nytpä oikein olen saanut sinusta selvän.
— Se ei ole totta, päästä minut!
— Oh, eikö se ole totta? Hän saa kernaasti juosta tiehensä. Minä tiedän, kuka hän on ja saan kyllä hänet käsiini! Tuosta saat senkin haaska! Väitätkö vielä, ett'ei se ole totta!
Jacques syöksyi pois pimeyteen, ei paetakseen Pecqueuxia, jonka hän äsken oli tuntenut, vaan mieletönnä tuskasta paetakseen itseänsä.
Yksi murha ei siis ollut riittänyt; hänen himonsa ei siis ollut laimennut, kuten hän oli luullut viimeksi samana aamuna. Se alkoi uudelleen. Hänen täytyi murhata vielä yksi ja sitten jälleen yksi ja vieläkin yksi. Kohta kun hän olisi tyydyttänyt kamalan nälkänsä, heräisi se muutamia viikkoja horroksissa oltuaan jälleen. Hän tarvitsisi lakkaamatta naisruumista tyydyttääkseen sitä. Nykyään ei hänen edes tarvinnut nähdä viettelevää ruumista. Se riitti että hän tunsi lämpimän ruumiin käsivarsillaan, hänen antaakseen myöten hurjalle, rikokselliselle mielihalulleen. Elämä oli mennyttä kalua, nyt oli hänellä edessään ainoastaan syvä pimeys, rajaton epätoivo, johon hän nyt pakeni.
Muutamia päiviä kului vielä. Jacques oli jälleen ryhtynyt virkaansa toimittamaan, pysyttelihe erossa tovereistaan ja vaipui takaisin entiseen tuskalliseen arkuuteensa. Myrskyisäin kokousten jälkeen edustajakamarissa oli sota äskettäin julistettu; ja pieni etuvartijakahakka oli tapahtunut, kuten sanottiin, menestyksellä. Jo viikon ajan olivat jatkuneet rautatiehenkilökunnalle erittäin vaivalloiset joukkojenkuljetukset. Varsinaiset junat saapuivat epäsäännöllisesti, ylimääräiset junat aiheuttivat melkoista viivytystä; puhumattakaan siitä, että etevimmät veturinkuljettajat otettiin käytettäviksi, jotta armeijaosastojen keskitys tehoisammin saataisiin toimitetuksi. Tämä oli syynä siihen, että Jacques eräänä iltana Havressa joutui tavallisen pikajunansa asemasta kuljettamaan suunnatonta kahdeksantoista vaunun junaa, joka oli kukkuroillaan sotamiehiä.
Samana iltana saapui Pecqueux kovasti juovuksissa veturitalliin. Sen illan jälkeisenä päivänä, jona hän oli yllättänyt Philomènen ja Jacquesin, oli hän palannut lämmittäjäksi veturiin n:o 608, jossa Jacques oli kuljettajana. Hän ei tehnyt mitään viittauksia siihen, mitä oli tapahtunut, mutta oli synkän muotoinen, eikä näyttänyt uskaltavan edes katsoa esimieheensä. Mutta Jacques huomasi, että Pecqueux oli yhä uppiniskaisempi ja vastahakoisempi tottelemaan ja vastaanotti kumeasti möristen jokaisen määräyksen, joka hänelle annettiin. He olivat kokonaan lakanneet puhumasta toistensa kanssa. Tuo liikkuva pieni silta, joka ennen kantoi heitä niin yksimielisinä, oli nyt ainoastaan kapea, vaarallinen paikka, jossa kaksi kilpakosijaa törmäsi toisiaan vastaan. Heidän vihansa kasvoi ja he olivat valmiina nielemään toisensa tässä, kiitäessään siinä eteenpäin täyttä vauhtia, josta pieninkin ravistus olisi syössyt heidät alas. Kun Jacques tänä iltana näki Pecqueuxin juovuksissa, tuli hän epäluuloiseksi, sillä hän tiesi hänen olevan liian arka raittiissa tilassa mihinkään hairahtaakseen, ainoastaan juovuspäissään päästi hän eläimelliset viettinsä valloilleen.