— Se kai järjestettiin niin, että voitte olla tyytyväinen, herra
Roubaud?
— Niin, minä olen sangen tyytyväinen.
Pecqueux vilkutti ilkipintaisesti silmää.
— Niinpä kaiketi, ei teidän tarvinnut levoton ollakaan, sillä niin se käy, kun on herrojen sukua… Te ymmärrätte, mitä tarkoitan. Minun vaimoni on myös hänelle paljossa kiitollisuuden velassa.
Roubaud keskeytti tämän vihjauksen presidentti Grandmoriniin ja kysyi kiivaasti:
— Ettekö lähde ennen kun illalla?
— En, Lison on silloin valmis, ja veivitanko on juuri pantu paikoilleen. Minä odotan veturinkuljettajaani, joka on ollut ulkona hengittämässä raitista ilmaa. Ettekö tunne häntä? Hän on Jacques Lantier, hän on teidän kotiseudultanne syntyisin.
Roubaud seisoi hetkisen hajamielisenä ja vastaamatta; mutta havahtui sitten taas äkisti:
— Häh? Veturinkuljettaja Jacques Lantier? Niin, tietysti tunnen hänet, s.o. me tervehdimme toisiamme kun satumme yhteen. Hän on minua nuorempi, enkä minä milloinkaan tavannut häntä Plassansissa, vasta täällä me olemme kohdanneet toisemme… Viime syksynä toimitti hän vaimolleni erään asian hänen serkkujensa luona Dieppessä… Hänen sanotaan olevan kelpomies.
Hän puhui ummet ja lammet ja enimmäkseen sattuman kaupalla. Äkisti läksi hän pois, sanoen: