"En, olen belgialainen."
"Minkätähden olette tarttunut aseisin? Eihän tämä kaikki teihin koske."
Dominique ei vastannut. Samassa huomasi upseeri Françoisen, joka seisoi siinä kuunnellen, aivan vaaleana; hänen valkealla otsallaan muodosti pieni haava punaisen viivan. Upseeri tarkasti nuoria, ensin toista sitten toista, näkyi ymmärtävän ja lisäsi ainoastaan:
"Te ette kiellä ampuneenne?"
"Minä ampusin niin paljon kuin ennätin", vastasi Dominique tyynesti.
Tunnustus oli turha, sillä hän oli musta ruudin savusta, aivan hiessä ja vaatteilla veritahroja, joita hänen olkapäästään tippuneet veripisarat olivat tehneet.
"Hyvä", kertoi upseeri. "Ennen kahden tunnin kuluttua teidät ammutaan."
Françoise ei itkenyt. Hän puristi kätensä ristiin ja kohotti ne ylös mykän epätoivon liikkeellä. Upseeri huomasi tämän. Kaksi sotamiestä veivät Dominiquen viereiseen huoneesen, jossa heidän tuli vartioida häntä. Tyttö lankesi istumaan tuolille, jalat eivät kantaneet häntä, hän ei voinut itkeä, hän oli vähällä tukehtua. Upseeri katseli häntä yhä. Lopulta kysyi hän:
"Onko tuo nuori mies teidän veljenne?"
Françoise pudisti päätään. Upseeri seisoi yhtä jäykkänä, hänen kasvonjuonteensa eivät tulleet leppeämmiksi. Hetkisen vaitiolon jälkeen lausui hän taas: