"Onko hän asunut kauvan näillä seuduin?"
Françoise teki myöntävän liikkeen.
"Siinä tapauksessa tuntee hän kai hyvästi ympärillä olevat metsät?"
Nyt Françoise puhui:
"Kyllä hän tuntee", sanoi hän, katsellen kummastellen upseeria.
Tämä ei sanonut enää mitään, kääntyi kantapäillään ympäri ja käski että kylän määri tuotaisiin hänen luokseen. Françoise nousi ylös, kasvot hieman punaisina: hän luuli ymmärtävänsä syyn upseerin kysymyksiin ja rupesi taas hiukan toivomaan. Hän kiiruhti itse etsimään isäänsä.
Ukko Merlier oli heti ampumisen tauottua mennyt tarkastamaan pyöräänsä. Hän jumaloitsi tytärtään, hän rakasti Dominiquea, tulevata vävyänsä, mutta myllynpyörälläkin oli suuri sija hänen sydämmessään. Kun molemmat lapset, niinkuin hän heitä kutsui, olivat eheinä päässeet melskeestä, ajatteli hän kolmatta lemmikkiään, joka oli äärettömästi kärsinyt. Kumarruksissa tarkasteli hän tuon suuren puu-luurangon haavoja huolestuneen näköisenä. Viisi siipeä oli palasina, akseli oli kuulien lävistämä. Hän pisti sormensa kuulain reikiin mitatakseen niiden syvyyttä; hän mietiskeli miten hän voisi nuo vahingot korjata. Françoise tapasi hänet työntämässä lastuja ja sammaleita koloihin.
"Isä", sanoi Françoise, "he kysyvät teitä."
Ja nyt viimeinkin hän itki, kertoessaan mitä äsken oli kuullut. Ukko Merlier pudisti päätään. Ei ihmisiä noin vaan ammuta. Sen he saavat nähdä. Hän meni sisälle myllyyn hiljaisen ja tyynen näköisenä, kuten tavallisesti. Kun upseeri pyysi ruokavaroja miehilleen, vastasi ukko, ett'eivät Rocreusen asukkaat olleet tottuneet raakaan kohteluun, ja ett'ei heiltä saisi mitään jos väkivaltaa käytettiin. Hän otti toimekseen kaikki, mutta sillä ehdolla, että hän sai yksinään toimia. Upseeria näytti tuo tyyni puhe ensin närkästyttävän, sitten myöntyi hän ukon lyhyiin, järkähtämättömiin sanoihin. Mutta kun ukko meni, huusi upseeri hänet takaisin ja kysyi:
"Mikä on tuon metsän nimi, tuolla vastapäätä?"