Siten tyystin tarkasteltuaan seutua, palasi hän jälleen sängylleen istumaan. Tunnin aikaa hän siinä viipyi, syviin ajatuksiin vaipuneena. Sitten kuunteli hän jälleen: ei hievaustakaan kuulunut koko talosta. Hän meni takaisin ikkunan luo ja katsoi ulos, mutta kuun toinen sarvi, joka vielä pistäysi esiin puitten takaa, oli luultavasti haitaksi hänelle, sillä hän istui jälleen odottamaan. Viimeinkin näytti hänestä sopiva aika tulleen. Yö oli pilkko pimeä, hän ei eroittanut enää vahtia tuolla vastapäätä, koko seutu näytti läkkimereltä. Hän kuunteli hetkisen ja teki sitten päätöksensä. Aivan lähellä ikkunaa oli portaat, rautakouria lyöty seinään, jotka veivät myllyn pyörän luota ylös ullakolle ja joita myllärit ennen käyttivät hoitaessaan eräitä pienempiä pyöriä, mutta sittemmin, kun myllyn koneisto oli tehty yksinkertaisemmaksi, olivat portaat aikoja sitten kadonneet tiheän muratin alle, joka peitti koko tämän puolen myllyä.
Françoise astui rohkeasti ikkunanlaudan yli, tarttui kiinni yhteen rautakourista ja oli ulkona. Hän alkoi kiivetä alaspäin. Hameet estivät häntä paljon. Äkkiä irtaantui muudan kivi seinästä ja molskahti alas Morelleen. Hän pysähtyi, ruumistaan karsi. Mutta hän huomasi sitten, että putous alituisella kohinallaan hämmentäisi hänen kiipeämisestään mahdollisesti syntyvän kolinan, ja laskeutui sitten rohkeammin, tavoitellen jaloillaan murattien keskeltä porrasnappuloita. Kun hän oli sen huoneen kohdalla, jossa Dominique oli vangittuna pysähtyi hän. Odottamaton vaikeus oli vähällä viedä häneltä kaiken rohkeuden: tämän huoneen ikkuna ei ollut suoraan hänen huoneensa ikkunan alla, vaan hiukan sivulla rappusista, ja kun hän koetteli käsin, tunsi hän vaan seinän. Täytyikö hänen kiivetä jälleen ylös ja heittää koko aikeensa? Hänen käsivartensa väsyivät ja virran kohina tuolla alhaalla alkoi pyörryttää häntä. Hän irroitti pieniä kalkkimuruja muurista ja viskasi niitä Dominiquen ikkunaan. Tämä ei kuullut, luultavasti nukkui hän. Françoise raapi ja raastoi uudelleen muuria, niin että nahka sormistaan irtaantui. Hänen voimansa olivat lopussa, hän tunsi vaipuvansa taaksepäin, kuin vihdoinkin Dominique avasi hiljaa ikkunan.
"Minä se olen", kuiskasi Françoise. "Sinun täytyy ottaa minut — sukkelaan — minä putoan."
Hän sinutteli Dominiquea ensi kerran. Dominique nojautui ulos, sai kiinni hänestä ja nosti hänet huoneesensa. Siellä rupesi Françoise itkeä tyrskyttämään, mutta pian hän tukehdutti nyyhkytykset, ettei kukaan kuulisi. Sitten ponnisteli hän ankarasti tyyntyäkseen.
"Vartioidaanko teitä?" kysyi hän hiljaa.
Dominique, joka vielä oli hämmästyksissään siitä, että Françoise nyt oli siellä, nyykäytti päätään ja viittasi oveen päin. Sen toiselta puolen kuului kuorsaaminen; vahti oli antautunut unelle ja paneutunut makaamaan lattialle ovea vasten, siinä uskossa ettei vanki siten pääsisi mihinkään huoneesta.
"Teidän pitää paeta", uudisti Françoise kiivaasti. "Minä olen tullut pyytämään teitä pakenemaan ja sanomaan teille jäähyväiset."
Mutta Dominique ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän huudahti yhä uudelleen:
"Kuinka, tekö se todellakin olette? Oi kuinka te pelästytitte minut — te olisitte voinut tappaa itsenne."
Hän tavoitti hänen käsiään ja suuteli niitä.