"Kuinka minä rakastan teitä, Françoise! Te olette yhtä rohkea kuin hyvä. Minä pelkäsin vaan että saisin kuolla teitä näkemättä. Mutta te olette täällä, ja nyt he saavat ampua minut. Kun olen saanut olla neljänneksen tuntia teidän kanssanne, olen valmis."
Vähitellen oli hän vetänyt luokseen Françoisen, joka nojasi päänsä hänen olkapäätään vasten. Vaara vei heidät lähemmä toisiaan. Tässä syleilyssä unhottivat he kaikki.
"Françoise", alkoi Dominique jälleen hyväilevällä äänellä, "tänään on pyhän Ludvigin päivä, meidän kauvan odotettu hääpäivämme. Mikään ei ole voinut meitä eroittaa, tässähän olemme molemmat kahden kesken, me olemme yhtyneet, niinkuin luvattukin oli — eikö niin, näihin aikoihin päivästähän on hääpäivämme aamu?"
"Niin, niin", sanoi Françoise, "hääpäivämme aamu."
Suutelo, jonka he vaihtoivat, melkein hurmasi heidät. Mutta äkkiä irroitti Françoise itsensä, hirmuinen todellisuus muistui hänelle mieleen.
"Teidän pitää paeta, teidän pitää paeta", sammalsi hän. "Meillä ei ole minuuttiakaan aikaa kadottaa."
Kun Dominique ojensi käsiään pimeässä, ottaakseen hänet jälleen syliinsä, sinutteli Françoise häntä uudelleen.
"Oi, minä pyydän sinua, kuule mitä sanon! Jos sinä kuolet, kuolen minäkin. Tunnin kuluttua on jo päivä. Sinun täytyy heti lähteä."
Hän kertoi sukkelaan Dominiquelle aikeensa. Rautaportaat ulottuivat aina myllynpyörään saakka, siitä voi hän siipiä myöten kiivetä alas veneesen, joka oli piilotettu erääsen nurkkaan. Sitten olisi hänen helppo päästä, yli toiselle rannalle ja paeta.
"Mutta siellä on kaiketi vahtia?" kysyi Dominique.