"Yksi ainoa, myllyn vastapäätä, ensimmäisen pajun alla."
"Jos hän huomaa minut, ja huutaa minua seisomaan?"
Françoisea kauhistutti. Hän pani Dominiquen käteen veitsen, jonka oli tuonut mukanaan. Molemmat olivat vaiti. Sitten lausui Dominique:
"Mutta isänne, ja te itse? Ei, minä en voi paeta. Kun ei minua enään ole täällä tappavat sotamiehet ehkä teidät. Te ette tunne heitä. He ovat luvanneet minulle armon, jos näyttäisin heille tien Sauvalin metsän läpi. Kun ei heillä enään ole minua, voivat he tehdä mitä tahansa."
Tyttö ei ruvennut kiistelemään. Kaikkiin Dominiquen väitöksiin vastasi hän vaan:
"Minun tähteni — paetkaa! Jos rakastatte minua, Dominique, niin älkää viipykö täällä minuuttiakaan enää!"
Sitten lupasi hän mennä huoneesensa jälleen. Kukaan ei saisi tietää että hän oli auttanut Dominiquea pakoon. Lopuksi syleili ja suuteli hän sulhoaan tavattoman kiihkeästi, saadakseen hänet myöntymään. Dominique oli voitettu. Hän kysyi vaan vielä:
"Vannotteko, isänne tietävän aikeestanne ja että hän neuvoo minua pakenemaan?"
"Isäni juuri on minut lähettänyt", vastasi Françoise rohkeasti.
Hän valhetteli. Tällä hetkellä tunsi hän ainoastaan vastustamattoman, pakoittavan tarpeen, tietää hänet olevan turvassa, päästä tuosta hirveästä ajatuksesta, että auringon nousu olisi hänen kuolemansa merkki. Kun Dominique vaan olisi poissa, saisivat kaikki onnettomuudet yllättää häntä itseään, ne tuntuisivat hänestä suloisilta, kun hän vaan saisi elää. Hänen rakkautensa itsekkäisyys vaati ennen kaikkia, että Dominique jäisi elämään.