"Hyvä", sanoi Dominique, "minä teen niin kuin tahdotte."
Sitten he eivät enää puhelleet. Dominique avasi jälleen ikkunan. Mutta äkkiä pelästytti heitä kolina. Ovi ritisi ja he luulivat jonkun avaavan sitä paraikaa. Vahdintarkastaja oli luultavasti kuullut heidän äänensä. He seisoivat siinä kiinni toisissaan, odottaen hirveässä tuskassa. Ovi ritisi vielä kerran, vaan se ei au'ennut. He päästivät molemmat puoleksi tukautetun huokauksen; he arvasivat, että oven takana nukkuva sotamies vaan oli kääntynyt. Kaikki muuttui jälleen hiljaiseksi, kuorsaaminen alkoi uudelleen.
Dominique tahtoi välttämättä, että Françoise ensin kiipeisi huoneesensa. He syleilivät toisiaan ja ottivat mykät jäähyväiset. Sitten auttoi Dominique häntä ottamaan kiinni portaista ja tarttui itsekkin niihin. Mutta hän kieltäytyi astumasta nappulatakaan alemmaksi, ennenkuin hän tiesi, että Françoise oli huoneessaan. Kun Françoise oli päässyt ylös kammariinsa, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti:
"Hyvästi — minä rakastan sinua!"
Hän seisoi ikkunassaan ja koetti seurata katseellaan Dominiquea. Yö oli vielä pilkkopimeä. Hän katseli nähdäkseen vahtia, mutta ei huomannut sitä; ainoastaan paju näytti vähän valoisammalta keskellä pimeyttä. Silmänräpäyksen kuuli hän rapinata, joka syntyi kun Dominique kiivetessään kosketteli murattia. Sitten ratisi pyörä ja kuului hiljaista loiskinaa, joka ilmaisi nuorukaisen löytäneen veneen. Heti sen jälkeen eroitti Françoise todellakin veneen mustat piirteet Morellen harmaalla pinnalla. Silloin oli hän pakahtua hirveästä tuskasta ja pelosta. Joka silmänräpäys odotti hän kuulevansa vahdin huudon; pieninkin varjosta kuuluva ääni tuntui hänestä sotamiehen kiireisiltä askeleilta, aseitten kolinalta, ladattavan kiväärin ratinalta. Mutta sekunnit kuluivat ja seutu oli yhä aivan hiljaisena. Dominique oli kai saapunut toiselle rannalle. Françoise ei nähnyt enää mitään. Hiljaisuus oli juhlallinen. Silloin kuuli hän astuntaa, käheän huudon, jonkun kappaleen tohean putoamisen. Sitten muuttui hiljaisuus vieläkin syvemmäksi. Hän seisoi jääkylmänä synkässä pimeydessä, ikäänkuin olisi tuntenut kuolon kulkevan ohitsensa.
IV.
Päivän valjetessa syntyi ääntä ja hälinää myllyssä. Ukko Merlier kävi avaamassa Françoisen oven. Tyttö meni alas pihalle, vaaleana, vaan hyvin tyynenä. Siellä ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta väristystä, nähdessään preussiläisen sotamiehen ruumiin maassa, kaivon luo levitetyn sinellin päällä.
Ympärillä viittoivat ja huusivat sotamiehet hirveästi. Useat heistä häristivät nyrkillään kylään päin. Upseeri oli kutsuttanut ukko Merlier'n, kylän määrinä paikalle.
"Tässä", sanoi hän vihan tukehduttamalla äänellä, "on yksi meikäläinen, joka löydettiin murhattuna joen rannalta. Meidän täytyy ankarasti rangaista murhaaja esimerkiksi muille, ja minä luotan teihin, että te autatte meitä murhaajan etsimisessä."
"Minä teen kaikki mitä vaaditte", vastasi mylläri tavallisella tyyneydellään, "mutta se ei ole mikään helppo asia."