Upseeri kumartui alas ja veti syrjään kuolleen haavaa peittävän sinellin liepeen. Silloin paljastui hirveä haava. Vahti oli saanut iskun kurkkuunsa ja ase oli jäänyt haavaan. Se oli mustapäinen kyökkipuukko.
"Tarkastakaa tätä veistä", sanoi upseeri ukko Merlier'lle, "ehkä se voi auttaa meitä etsimisessä."
Ukko säpsähti. Mutta hän tointui heti ja vastasi, ilman että yksikään jänne hänen kasvoillaan värähti:
"Sellaisia veitsiä on kaikilla ihmisillä näillä seuduin. Mies oli ehkä väsynyt tappeluihin ja teki itse lopun elämästään. Sellaista on ennenkin nähty."
"Vaiti!" huusi upseeri hurjistuneena. "En tiedä mikä estää minua pistämästä tulta kylän kaikkiin nurkkiin."
Onneksi esti viha häntä huomaamasta Françoisen mielenliikutusta. Tytön oli täytynyt istua kivipenkille kaivon luona. Tahtomattaankin täytyi hänen katsella tuota ruumista, joka loikoi pitkällään maassa, melkein hänen jalkainsa juuressa. Se oli pitkä, kaunis, nuori mies, joka oli Dominiquen näköinen, vaalea tukkainen ja sini silmäinen. Tämä yhdennäköisyys liikutti häntä sydämmen syvyyteen saakka. Hän ajatteli, että kuollut ehkä oli jättänyt tuonne alas Saksanmaalle rakastettunsa, joka nyt itkisi. Hän tunsi veitsensä sotamiehen kurkussa. Hän oli miehen murhannut.
Upseeri puheli juuri kauheista toimenpiteistä Rocreusen kylää vastaan kun muutamia sotamiehiä riensi hänen luokseen. Oli vast'ikään huomattu Dominiquen pako. Tämä nosti vielä enemmän hälinää. Upseeri meni huoneesen, katsoi ulos avonaisesta ikkunasta, ymmärsi miten oli tapahtunut ja tuli takaisin hirveästi kiukuissaan.
Ukko Merlier näytti hyvin tyytymättömältä Dominiquen pakoon.
"Hupsu!" mutisi hän. "Turmelee kaikki tyyni."
Françoise, joka kuunteli häntä, kävi levottomaksi. Hänen isänsä ei ollenkaan epäillyt hänen olleen Dominiquen apuna. Ukko ravisti päätään ja sanoi puoliääneen: