Asetin lapsen sänkyyn. Se kirkui lakkaamatta ja sen kirkuna tuntui meistä taivaalliselta soitannolta. Minä istuuduin sängyn laidalle, setä suureen nojatuoliin, ja Babet makasi väsyneenä ja hiljaa sängyssä peitettynä leukaan saakka, katsellen meitä hymyilevin katsein.
Ikkuna oli avoinna. Rypäleitten haju tunkeusi huoneesen herttaisen syyspäivän lauhkean ilman mukana. Kuului viinityömiesten astuminen, rattaitten tärinä, piiskan läiskäyksiä ja silloin tällöin jonkun pihan poikki käyvän piian kimakkaääninen laulu. Kaikki nuo äänet lieventyivät täällä ylhäällä, tässä rauhaisessa huoneessa, jossa Babetin nyyhkimisten kaiku vielä väreili. Ikkunasta oli laaja näköala seudun yli. Me näimme koko tammikujan; kauvempana luikerteli Durance kuni valkoinen silkkinauha lehtien kullan ja purppuran välissä, ja tämän pienen maailman nurkan yläpuolella kohosi vaalea, sinisen punertava taivas.
Tässä tyyneydessä; viiniammeista nousevain höyryjen kyllästyttäminä, puhelimme me kolme, Babet, Lazare setä ja minä, katsellen rakasta vastasyntynyttä.
"Lazare setä", sanoi Babet, "minkä nimen antaisitte te lapselle?"
"Jeanin äidin nimi oli Jacqueline", vastasi setä, "minä ristisin lapsen
Jacquesiksi."
"Jacques, Jacques", kertoili Babet. "Niin, se on kaunis nimi… Ja sanokaapa minkä teemme pikku miehestä; papin tai sotamiehen, herran tai talonpojan?"
Minä rupesin nauramaan.
"Sitä on meillä kyllä aikaa vielä ajatella", sanoin minä.
"Eipä niinkään", väitti Babet puoleksi suuttuneena, "hän tulee pian suureksi. Katsoppas kuinka vankka hän on. Hänen silmänsä puhuvat jo."
Lazare setä oli samaa mieltä kuin vaimoni. Hän lausui totisena: