"Älkää tehkö hänestä pappia eikä sotamiestä, ellei pojalla ole jotakin erityistä taipumusta… Tehdä hänestä herra, se sietää ajattelemista…"
Babet katsoi minuun huolestuneen näköisenä. Hän ei ollut vähääkään ylpeä omasta puolestaan, mutta niinkuin kaikki äidit, olisi hän tahtonut olla nöyrä pojallensa ja ylpeillä hänestä. Olisin voinut vannoa, että hän näki poikansa jo tuomarina tai lääkärinä. Minä suutelin häntä ja sanoin lempeästi:
"Minä toivon lapsemme jäävän tänne rakkaasen laaksoomme. Jonakuna päivänä löytää hän Durancen rannalta jonkun kuusitoistavuotiaan Babetin ja tarjoaa hänelle kädestään juoda. Muistappas ystäväni… Maa on tehnyt meidät onnellisiksi, poikamme tulkoon talonpojaksi niinkuin mekin, onnelliseksi kuten mekin."
Babet vuorostaan suuteli minua liikutettuna. Hän katsoi ulos ikkunasta puita ja jokea, niittyjä ja taivasta ja sanoi sitten hymyillen:
"Sinä olet oikeassa, Jean. Tämä seutu on ollut hyvä meille, se on oleva sitä pikku Jacquesillemmekin… Lazare setä, teistä tulee maanviljelijän risti-isä."
Lazare setä nyökäytti myöntävästi päätään väsyneen ja ystävällisen näköisenä. Olin katsellut häntä jonkun aikaa ja minä näin hänen silmänsä himmenevän ja huulensa vaalenevan. Hän istui taaksepäin nojautuneena nojatuolissa, kasvot avonaiseen ikkunaan päin. Valkeat kätensä nojasivat polvia vasten ja hän katseli taivasta kohti ihastuneen näköisenä. Minä tulin levottomaksi.
"Oletteko sairas, Lazare setä?" kysyin minä. "Mikä teillä on?…
Vastatkaa, Herran tähden!"
Hän kohotti hitaasti toista kättään ikäänkuin pyytäen minua puhumaan hiljemmin, sitten antoi hän sen pudota alas jälleen ja sanoi heikolla äänellä:
"Minä olen lähellä loppuani. Minun iässäni tappaa onni… Älkää nostako mitään melua. Minusta tuntuu kuin olisi ruumiini keventynyt; en tunne enää käsiäni enkä jalkojani."
Babet kohosi peljästyneenä ylös ja katseli Lazare setää. Minä laskeusin polvilleni hänen eteensä, katsellen häntä tuskallisesti. Hän hymyili.