"Se on pikku Maria", vastasin minä, "jonka äitinsä on saanut juuri puetuksi."
Tyttönen oli lähes kymmenen vuotta vanha, ja näinä kymmenenä vuotena oli hän ollut koko talon ilona. Syntyneenä viimeiseksi ja aikana, jolloin emme enää toivoneet lapsia saavamme, oli hän meille kaksin kerroin rakas. Hänen häilyvä terveytensä teki hänet vielä kalliimmaksi meille. Häntä pidettiin kuin neitiä; äitinsä tahtoi välttämättä tehdä hänestä hienon rouvasnaisen, eikä minulla ollut rohkeutta sitä vastustamaan, sillä pikku Maria oli niin soman näköinen kauniissa, nauhoilla koristetuissa, silkkihameissaan.
Maria istui yhä vielä hartioillani.
"Äiti, äiti", huusi hän, "tule katsomaan, minä leikin hevoista."
Babet, joka oli tullut sisälle, hymyili. Oi, Babet rukka, kuinka vanhoiksi me olimme tulleet! Muistan että me sinä päivänä vapisimme väsymyksestä, ja että me surullisina katselimme toisiamme, kahden ollessamme. Lapsemme tekivät meidät nuoriksi jälleen.
Aamiainen oli hiljainen. Meidän oli täytynyt sytyttää lamppu. Punainen loiste antoi huoneelle surullisen näön.
"Pyh", sanoi Jacques, "parempi on, että sataa, kuin että pakkanen palelluttaisi oliivipuumme ja viinipensaamme."
Hän koetti laskea leikkiä. Mutta hän oli yhtä levoton kuin me muutkin, tietämättä miksi. Babet oli nähnyt pahoja unia ja kertoi niitä. Me kuuntelimme nauru huulilla, vaan sydän totisena.
"Ilma se tekee meidät niin alakuloisiksi", sanoin minä, tyynnyttääkseni heitä kaikkia.
"Aivan niin, ilma se on", kiiruhti Jacques myöntämään. "Minä lisään muutamia halkoja tuleen."