Iloinen liekki leimahti, valaisten kirkkaasti huoneen seinät. Puut paloivat räiskyen ja muuttuen pian punaisiksi hiiliksi. Me istuimme uunin eteen; ulkona oli suojainen ilma, mutta sisällä huoneessa tippui jääkylmää kosteutta katosta. Babet oli ottanut pikku Marian polvelleen ja puheli hiljaa hänen kanssaan, huvitettuna tytön lapsellisista lörpötyksistä.
"Tuletteko mukana, isä?" kysyi Jacques. "Mennään tarkastamaan kellarit ja yliset."
Menin hänen kanssaan alas. Muutamina vuosina olimme saaneet huonoja satoja. Kärsimme suuria tappioita; viinipensaamme ja hedelmäpuumme olivat paleltuneet; rakeet olivat raiskanneet kauramme ja muut viljamme. Sanoin joskus leikillä, että minä olin tullut vanhaksi, eikä onnetar, joka on nainen, pidä vanhoista ukoista. Jacques nauroi ja vastasi että hän oli nuori, hän, ja että hän kyllä onnetarta armastelisi.
Minä olin saapunut elämän talveen, sen kylmään vuodenaikaan. Tunsin kyllä kuinka kaikki ympärilläni kuoli. Aina kun joku ilo katosi, ajattelin minä Lazare setää, joka oli ollut niin tyyni kuolemaan asti; minä koetin saada voimia hänen rakkaasta muistostaan.
Kello kolmen aikaan oli jo aivan pimeä. Me menimme alas arkitupaan. Babet ompeli uunin nurkassa, pää kumarassa; pikku Maria istui lattialla tulen edessä ja puki totisena nukkea. Jacques ja minä, me istuimme Lazare sedältä perityn mahongipulpetin ääreen ja aloimme tarkastaa tiliämme.
Ikkuna oli aivan kuin kiinni muurattu; sumu takertui ruutuihin ja muodosti läpinäkymättömän, pimeän muurin. Tämän takana oli tuntematon tyhjyys. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan ankara pauhu, kova ääni, joka kuului pimeydestä.
Me olimme päästäneet työmiehet pois ja pitäneet luonamme ainoastaan vanhan palvelijattaremme Margueriten. Kun kohotin päätäni ja kuuntelin, tuntui minusta kuin olisi kartano häilynyt kuilussa. Ei ainoatakaan ihmisääntä kuulunut ulkoa, ainoastaan kuilun jyske. Katselin vaimoani, lapsiani ja tunsin vanhuksen raukkamaista pelkoa, ukon, joka tuntee olevansa liian heikko suojelemaan omaisiaan tuntemattomilta vaaroilta.
Jyske tuli ankarammaksi, tuntui kuin olisi kolkutettu portille. Samassa rupesivat hevoset tallissa kauheasti hirnumaan ja alkoi kuulua karjan tukahutettua ammumista. Me olimme kaikki nousseet seisoalle, vaaleina levottomuudesta. Jacques ryntäsi ovelle ja avasi sen selko seljälleen.
Samea vesivirta tulvasi sisälle ja levisi huoneesen.
Durance oli tulvillaan. Sen ääni se oli pauhannut aamusta alkaen, yhä kasvaen. Lumi suli vuorilla, jokainen kunnas oli lähettänyt puron enentämään virran vettä. Tiheä sumu oli estänyt meitä näkemästä sen pikaista kasvamista. Usein oli vesi suojaisten ilmain tullessa ankaroina talvina noussut aina ylös kartanon portille asti. Mutta koskaan ei virta ollut noussut noin äkkiä. Avonaisesta ovesta näimme me pihan muuttuneen järveksi. Vesi ulottui jo nilkkaamme saakka.