Mutta Montsou'ssa Hennebeau'n puolisot kestivät samaa ärtymystä ja ikävää kuin avioliittonsa ensi aikoina. Rouva Hennebeau koristi pienen hallintotalon niin ylellisesti, että huhut siitä kulkivat Lilleen saakka. Mutta tuo seutu ärsytti häntä, päättymättömine tyhmine peltoineen ja likaisine maanteineen vailla ainoatakaan puuta, ja eniten tuo inhottava väestö, joka herätti hänessä pelkoa ja vastenmielisyyttä. Alkoivat valitukset ikävästä. Hän syytti miestään, että tämä oli uhrannut hänet, neljänkymmenen tuhannen frankin edestä, minkä hän sai palkaksi täällä ja mikä itse asiassa oli aivan mitätön palkka, joka tuskin riitti taloustarpeisiin. Ainakin pitäisi hänen kuten muittenkin hankkia voitto-osuus itselleen tai osakkeita ja yleensä saavuttaa jotain parempaa. Ja sitä hän jankkasi rikkaan perijättären säälimättömyydellä, sillä hän oli tuonut rahaa taloon.
Mies koetti peittää palavaa intohimoaan tuota naista kohti toimihenkilön kylmällä naamiolla, mutta vuosien vieriessä kiihtyi hänen himonsa yhä enemmän. Hänen vaimonsa ei koskaan ollut kuulunut hänelle kokonaan ja häntä kalvoi halu saada edes kerran näyttää hänelle rakkautensa koko voiman. Joka aamu ajatteli hän, että illalla hän sen tekee, mutta kun hän kohtasi vaimonsa kylmän katseen ja tunsi että koko hänen olentonsa on sitä vastaan, luopui hän päätöksestään eikä edes uskaltanut koskettaa hänen kättään. Se oli ainainen parantumaton kidutus, joka piili hänen kylmän ulkokuorensa alla, hellän sydämen kärsimystä, sydämen, joka ei löytänyt onnea kodissaan.
Juuri silloin saapui Montsou'hun Paul Negrel. Hänen äitinsä, erään kapteenin leski, eli Avignon'issa vähäisellä eläkkeellä, usein syöden pelkkää leipää ja vettä, jotta hänen pojallaan olisi mahdollisuus päättää polyteknikumi. Suoritettuaan tutkinnon sai hän hyvin huonon paikan, jolloin hänen setänsä, Hennebeau, tarjosi hänelle insinöörin paikan Montsou'ssa.
Häntä kohdeltiin talossa kuin omaa lasta, hänelle annettiin eri huone ja vihdoin jäi hän aivan asumaan heidän luokseen. Siten oli hän tilaisuudessa lähettämään puolet palkastaan, kolme tuhatta frankia, äidilleen. Jottei tämä hyväntekeväisyys painostaisi nuorukaista, vakuutti Hennebeau, että nuoren miehen on sangen vaikea perustaa oma talous jossain pienessä talossa, jollaisia yhtiö antaa insinöörien asuttavaksi. Rouva Hennebeau alkoi heti alusta asti kohdella Paul Negreliä kuin hyvä äiti ainakin, sinutellen häntä ja kaikin tavoin vaalien hänen hyvinvointiaan. Etenkin ensimäisinä kuukausina osotti hän äidillistä hellyyttä antaen hänelle monta hyvää neuvoa. Mutta samalla hän pysyi naisena ja huomaamatta siirsi puheen tuttavallisemmille aloille. Häntä huvitti tuo ennakkoluuloton nuori mies, joka filosoferasi rakkauden kysymyksissä, oli niin viisas huolimatta synkästä elämänkatsomuksestaan ja hänen kapeat kasvonsa ja suippo nenänsä näyttivät niin veitikkamaisilta.
Oli siis luonnollista, että eräänä iltana rouva Hennebeau tapasi itsensä miehensä veljenpojan sylissä. Hän vakuutti antautuvansa hyvyydestä, sillä hänen sydämensä oli kuollut ja hän tahtoo olla ainoastaan hänelle ystävä. Äkkiä haltioitui hän ajatuksesta naittaa hänet, haaveili itsensä uhrautumisesta luovuttaen hänet jollekin rikkaalle morsiamelle. Heidän suhteensa pysyi, se antoi heille iloa ja vaihtelua ja rouva Hennebeau pani suhteeseen kaiken hellyytensä, mikä hänen tapaisella toimettomalla ja elämänsä eläneellä naisella vielä oli annettavana.
Siten kului kaksi vuotta. Eräänä yönä oli Hennebeau kuulevinaan tassuttelevia askeleita oven takana. Epäilys valtasi hänet taas, mutta hän ei tahtonut uskoa sellaista ilettävänä mahdolliseksi omassa talossaan noitten läheisten sukulaisten, melkein äidin ja pojan välillä. Juuri seuraavana päivänä alkoi hänen vaimonsa puhua, että hän oli valinnut Cecile Gregoiren Paulin vaimoksi. Ja hän puhui asiasta sellaisella lämmöllä, että mies häpesi hirveästi epäilystään. Hän tunsi yhä edelleenkin nuorta miestä kohti kiitollisuutta siitä, että hänen tulonsa oli tehnyt hänen kotinsa vähemmän synkäksi.
Tullessaan ulos pukuhuoneesta tapasi hän vastaanottohuoneessa Paulin, joka juuri tuli kotiin kiertoajostaan ja näytti olevan hyvin huvitettu lakosta.
— No, mitä? kysyi eno.
— Olen kiertänyt kaikki kylät. Kansa näkyy käyttäytyvän hyvin siivosti… Luulen muuten, että he aikovat lähettää lähettiläitä luoksesi.
— Sinäkö se olet, Paul? — kuului ylhäältä rouva Hennebeau'n ääni. — Tule kertomaan minulle uutisia. Kuinka hassuja ovat nuo ihmiset, jotka aikaansaavat sellaista hämminkiä, vaikka heidän on niin hyvä olla.