Äkkiä muisti Hennebeau aamiaisen. Hän oli jo aikeissa lähettää kuskin Gregoirien luo, mutta jokin päättämättömyys valtasi hänet, joka hetki sitten oli jaellut lyhyitä sotilaallisia määräyksiä taistelun varalta. Hän nousi yläkertaan vaimonsa pukuhuoneeseen, missä palvelijatar suki tämän päätä.
— Vai niin, he tekivät lakon, sanoi rouva tyynesti, kun mies oli alkanut kysyä häneltä neuvoa, — Entä sitten, mitä me siitä? Emme kai lakkaa syömästä sen tähden?
Rouva oli itsepäinen eikä auttanut, vaikka herra Hennebeau vakuutti, että aamiainen olisi kaikissa tapauksissa häiritty eikä Saint Thomas'een voisi lähteä missään tapauksessa. Mutta rouvalla oli valmis vastaus kaikelle. Miksi antaa valmiin aamiaisen mennä hukkaan? Ja voisihan jättää retken tekemättä, jos se ei ole viisasta.
— Sitäpaitsi tiedättehän, — lisäsi hän. kun kamarineitsyt oli poistunut huoneesta, — miksi olen kutsunut noita herttaisia ihmisiä luoksemme. Näistä häistä pitäisi teidän olla enemmän huvitettu kuin työmiesten tyhmyyksistä… Sanalla sanoen, minä niin tahdon ja älkää hermostuttako minua. —
Mies katsoi häneen pidättäen mielenliikutustaan, mutta hänen tyyneistä kasvoistaan, joita hän oli tottunut hallitsemaan, voitaisiin huomata sydämen tuskan salaisia merkkejä. Nainen istui hänen edessään pooli-pukimissaan, pyyleänä ja yhä vielä kauniina ja lumoovana. Hetken tunsi mies halua vallata hänet, painaa päänsä hänen valkoseen rintaansa, sillä sekä nainen että koko huoneen aistikas sisustus ja hermoja kutkuttava myskin haju taivutti siihen. Mutta hän peräytyi: jo kymmenen vuotta oli heillä ollut eri sänkykamarit.
— Hyvä on, sanoi hän poismennessään, — älkäämme peruuttako mitään.
Hennebeau oli syntynyt Ardennessa. Hänen lapsuutensa oli ollut iloton. Köyhänä orpona oli hän joutunut Pariisin kadulle ja suurilla vaikeuksilla saattoi hän lopettaa nuorisokoulun. Kahdenkymmenen neljän ikäisenä oli lähtenyt Grand-Combe'en Sainte-Barben vuori-insinööriksi. Kolme vuotta myöhemmin tuli hän Marlesien kaivosten piiri-insinööriksi Pas-de-Calais'sa. Siellä hän oli nainut erään rikkaan kehruutehtaan omistajan tyttären. Viisitoista vuotta olivat puolisot tässä pienessä maaseutukaupungissa eikä mikään häirinnyt heidän yksitoikkoista elämäänsä, ei edes lapsen syntyminen.
Aikaa myöten kehittyi rouva Hennebeau'ssa ärtyisyys miestänsä kohti, niin että lopuksi he kävivät aivan vieraiksi toinen toisilleen. Lapsuudesta oli rouvaa opetettu jumaloimaan rahaa ja hän halveksi miestään, joka raskaalla työllä ansaitsi vähäpätöisen palkkionsa ja joka ei osannut toteuttaa ainoatakaan hänen kouluajan toivoaan. Hän oli ankaran rehellinen, ei tahtonut ryhtyä epäiltäviin yrityksiin ja seisoi kuin sotamies paikallaan. Puolisot vieraantuivat yhä enemmän toisistaan ja lakkasivat olemasta mies ja vaimo. Mies jumaloi häntä, mutta vaimo näytti hänelle sellaista kylmyyttä, että hän katsoi parhaaksi vetäytyä pois. Rouva hankki itselleen rakastajan, josta mies ei tietänyt.
Vihdoin jätti hän Pas-de-Calais'n ja otti paikan Pariisissa siinä luulossa, että hänen vaimonsa olisi siitä hänelle kiitollinen. Mutta Pariisi eroitti heidät lopullisesti. Pariisista oli vaimo haaveillut jo pienenä tyttönä ollessaan. Viikon kuluessa hän jollain ihmeellisellä tavalla hävitti itsestään kaiken maalaisuuden, tuli äkkiä komeaksi ja antautui ahneena kaikille ylellisyyden hullutuksille.
Ne kymmenen vuotta, jotka hän täällä vietti, täytti suuri intohimo, julkinen suhde erääseen nuoreen mieheen ja kun tämä lopuksi jätti hänet, oli hän vähällä kuolla siitä. Tällä kertaa mies ei ollut voinut jäädä tietämättömäksi ja hän aikaansai aluksi kauheita kohtauksia, mutta sitten hän taipui. Hänet teki aseettomaksi tuon naisen itsevarmuus, joka oli valmis mihin hyvänsä onnen etsinnässä, Kun hän oli eronnut rakastajastaan, tuli hän hyvin sairaaksi ja silloin otti mies kaivostirehtöörin paikan Montsou'ssa toivossa, että vaimo täällä erämaassa parantuisi ja paranisi.