— Niin; on. Hän on sanonut oikein… Niin me kaikki ajattelemme…
Tahdomme ainoastaan oikeutta.
Toiset eivät puhuneet mitään, nyökäyttivät vain päätään. Nyt he eivät enää huomanneet komeata huonetta, sen kultaa ja silkkiä ja eri tyylisiä huonekaluja. Eivät he edes tunteneet pehmeää mattoa, jota he polkivat saappaillaan.
— Antakaa toki minun vastata, huusi vihdoin hra Hennebeau vihastuneena. — Ensiksihän ei ole totta, että yhtiö voittaa kaksi centimeä rattaita kohti… Laskekaammepa.
Nyt alkoi katkonainen väittely. Tirehtööri koetti hajottaa heidät, kääntyi Pierronin puoleen, joka höpisi jotain epäselvää. Levaque taasen esiintyi kaikkein kiihkoisimpana, hän huusi, sotkeutui, vakuutti jotakin, mitä itse ei oikein ymmärtänyt.
— Jos te puhutte kaikki yht'aikaa, niin emme voi koskaan päästä mihinkään tulokseen, lausui hra Hennebeau.
Hän oli jälleen rauhoittunut ja puhui kylmän arvokkaasti ilman ärtymystä, kuten henkilö, joka täyttää vieraan tahdon ja osaa pakottaa toisia tunnustamaan sen. Ensi hetkestä oli hän yhä katsonut Etienneen koettaen saada tämän rikkomaan äänettömyytensä. Sen vuoksi hän jätti puheen kahdesta centimestä sikseen ja siirsi puheen laajemmille aloille.
— Ei, tunnustakaa vilpittömästi, että kaikki tuo on teille tyrkytetty sivulta päin ja te vain seuraatte villitsemistä. Se on todellakin rutto, joka leviää kaikkialle pahentaen paraimpiakin työntekijöitä. Ennenhän te olette olleet niin hiljaisia. Tunnustakaa, että teille on luvattu jumala tiesi mitä, että teidän vuoronne on tulla isänniksi… Teidät on houkuteltu tuohon kuuluisaan Internationaleen, tuohon ryövärien sakkiin, joka tahtoo hävittää koko yhteiskunnan…
Siinä keskeytti hänet Etienne:
— Te erehdytte, herra tirehtööri. Ei ainoakaan Montsou'n kivihiilikaivaja ole vielä liittynyt kansainväliseen liittoon. Mutta jos heidät saatetaan siihen, niin tulevat he liittymään kaikki. Se riippuu yhtiöstä.
Tästä sukeusi väittely Etiennen ja hra Hennebeaun välillä, aivankuin ei toisia olisi olemassa.