Hetken aikaa katsoivat he toinen toisiinsa niin läheltä, että tunsivat toistensa hengityksen kasvoissaan. Katarina tarttui rukoilevasti rakastajansa käteen ja veti hänet väkisin pois. Hän vei hänet pois kylästä juosten, katsomatta edes taaksensa.
— Sellainen sika! — huudahti Etienne itsekseen paiskaten oven kiinni.
Häntä puistatti niin mielenliikutuksesta, että hänen täytyi istua.
— Täytyy olla aika sika keksiäkseen tuollaista ruokottomuutta… Mutta viisi minä hänestä. Ei kannata vastatakaan, — lausui Maheun vaimo.
Sitten lisäsi hän vilpittömällä äänenpainolla katsoen suoraan Etienneä silmiin.
— Minulla on kyllä vikani, mutta ei vain tuota… Minä eläissäni olen ollut tekemisissä ainoastaan kahden miehen kanssa. Eräs rattaitten kuljettaja kauan aikaa sitten kun olin viidentoista vanha ja sitten Maheu. Jos tämä olisi jättänyt minut kuten tuo ensimäinen, niin en tosiaankin tiedä, miten olisi käynyt. En myöskään ylpeile, että avioliiton aikana olen käyttäytynyt hyvin, sanotaanhan, että ei tee erehdyksiä vain siksi ettei ole ollut tilaisuutta. Minä vain todennan, miten on. Luuletteko että monet naapurinaisistamme voivat sanoa samoin?
— Niinpä niin, sanoi Etienne nousten.
Hän lähti ulos ja vaimo alkoi sytyttää tulta hellassa pantuaan nukkuvan
Estellen makaamaan kahdelle tuolille.
Ulkona oli jo pimeä, läheni kylmä yö. Etienne kulki pää alas vaipuneena. Hän ei tuntenut enää vihaa Chaval'ia kohti. Äskeinen raaka kohtaus häipyi muistista toisten ajatusten tieltä yhteisistä kärsimyksistä ja uhkaavasta puutteesta. Hän ajatteli taas nälkäistä kaivoskylää, sen naisia ja lapsia, joilla ei sinä iltana ole mitään syötävää, koko tuota väestöä, joka taisteli nälästä huolimatta. Ja taas heräsi hänessä epäilys tällä kertaa niin voimakkaana, ettei hän sen vertaista milloinkaan ennen ollut tuntenut. Kuinka kauhean vastuunalaisuuden hän ottikaan itselleen! Täytyikö hänen yhä edelleenkin kiihottaa heitä vielä pitemmälle nyt, jolloin ei ole enää rahaa eikä uskota velkaa? Ja miten kaikki tuo päättyy, jollei mistään saavu apua ja nälkä lamauttaa miehuuden? Hän näki mielikuvituksessaan, miten lapsia kuoli nälkään äitien itkiessä ja miten laihat nääntyneet työläiset laskeutuvat kaivokseen työhön. Hän kulki kompastuen kiviin, hänen aivoissaan pyöri yksi ainoa ajatus, että yhtiö voittaa heidät.
Kun hän nosti päänsä, huomasi hän olevansa Voreux'n luona. Etienne katseli sen mustia rakennuksia ja hänen sydämensä alkoi sykkiä entistä kovemmin. Miksi täytyisi yhtiön saada voiton tässä taistelussa työn ja pääoman välillä? Joka tapauksessa tulisi tämä voitto maksamaan sille kalliisti. Ja taas hänet valtasi taisteluinto, voittamaton halu tehdä loppu puutteesta hinnalla millä hyvänsä. Jos heidät on tuomittu kuolemaan nälkään ja vääryyteen, niin kuolkoon mieluummin koko kylä kerrassaan. Hänen mieleensä muistui katkonaisia paloja, joita hän oli lukenut, kansoista, jotka polttivat kaupunkinsa, jotteivät ne joutuisi vihollisen valtaan, äideistä, jotka murskasivat lastensa kallot kiviä vastaan säästääkseen heidät orjuudesta, ihmisistä, jotka kuolivat nälkään tahtomatta syödä sortajien leipää. Kaikki tuo huumasi häntä. Epäilys ja arkuus häipyi tämän voimakkaan tunteen tieltä. Usko sai vallan jälleen ja sen kera ylpeys, joka lennätti hänet yhä ylemmäksi.
Äkkiä tointui hän kuullessaan Maheun äänen. Tämä kertoi hänelle että hän oli onnistunut pyydystämään mainion lohen, jonka hän myi kolmesta frankista. Nyt he saivat ruokaa illalliseksi. Etienne antoi Maheun mennä sanoen tulevansa jälkeenpäin ja lähti Huviin. Täällä hän odotti kunnes viimeinenkin kävijä oli poistunut ja silloin ilmoitti hän Rasseneurille aikovansa heti kirjoittaa Pluchart'ille, jotta tämä tulisi. Hän tahtoi kutsua kokouksen koolle, sillä hänestä tuntui, että voitto olisi varma, jos kaikki Montsou'n kivihiilenkaivajat liittyisivät kansainväliseen liittoon.