Komisarius, joka oli luonteeltaan veltto eikä pitänyt mellakoista, rajoittui siihen, että uhkasi sulkea lesken vankilaan. Sen jälkeen teki hän pöytäkirjan ja vei neljä santarmiaan pois. — Sakarias ja Mouquet pilkkasivat häntä minkä jaksoivat. He olivat haltioissaan kepposesta, jolla toverit peijasivat poliisin ja nyt pilkkasivat he asestettua voimaa.
Tultuaan kadulle juoksi Etienne toisten perästä puristaen kallista laatikkoa. Äkkiä muisti hän Pierronin. Miksi ei häntä ollut? Maheu vastasi ohimennen, että hän oli sairas. Kovin mukava sairaus — pelko joutua päällikköjen epäsuosioon. He tahtoivat pidättää Pluchart'in mutta tämä selitti pysähtymättä, että hänen täytyy välttämättä heti ajaa Joiselleen, missä Legoujeux odottaa.
Etienne ja Maheu juoksivat rinnakkain vaihtaen jonkun sanan ja nauraen iloisesti. He olivat nyt varmat voitosta. Jos Internationale lähettää apua, niin tulee yhtiö pyytämään heitä työhön. Tässä innostuksen mielentilassa, ja kovien saappaitten iskiessä kadun kiviin, oli vielä jotain muutakin, jotain synkkää ja villiä, vihan ja väkivallan hehkua, joka oli sytyttävä kaikkia kivihiilikaivostyömiehiä sillä paikkakunnalla.
V.
Kului vielä kaksi viikkoa. Oltiin jo tammikuun alussa, sumut peittivät laaksoja. Puute oli käynyt vielä tuntuvammaksi, nälkä raivosi työväenkylässä. Neljä tuhatta frankia, jotka Internationale oli lähettänyt Lontoosta, tuskin oli riittänyt kolmeksi päiväksi eikä sen jälkeen saatu mitään. Pettymys tämän toiveen suhteen masensi rohkeuden. Mitä he nyt odottaisivat, kun heidän omat veljensäkin hylkäsivät heidät?
Tiistaina olivat kaikki varat loppuneet kylässä No. 240. Etienne ja edustajat yrittivät kaikkea: panivat listoja kiertämään naapurikaupungeissa, jopa Pariisissakin, panivat toimeen luentoja ja esitelmiä. Mutta ei heidän ponnistuksistaan koitunut mitään tuloksia. Alussa oli yleisö kiinnittänyt huomionsa tuohon lakkoon, mutta se kesti niin kauan ja kului niin rauhallisesti ilman minkäänlaisia yhteentörmäyksiä, niin että siihen kylläännyttiin. Vähäinen avustus tuskin riitti eniten tarvitsevien perheitten avustamiseksi. Toiset elivät siitä, mitä saivat myydessään tai pantatessaan kaikellaisia vanhoja kalujaan. Kaikki siirtyi vähitellen kodeista lumppukauppiaalle: matrassit, keittokalut, jopa huonekalutkin. Ainoan kerran vilahti toivon kipinä: Montsou'n pikkukauppiaat, jotka Maigrat oli saattanut häviön partaalle, suostuivat antamaan velkaa toivoen sillä saavansa hänen kundinsa. Viikon ajan antoi sekatavarakauppias Verdonck ja kaksi leipuria Carouble ja Smelten kaikille tavaraa, mutta heidän varastonsa ja varansa loppuivat ja he lopettivat kauppansa.
Etienne oli valmis vaikka myymään omaa lihaansa. Hän oli kieltäytynyt palkkiostaan, pannut pukunsa panttiin Marchiennessä ja oli iloinen, jos näki Maheulla jotain kiehuvan padassa. Hän oli epätoivoissaan, että lakko oli puhjennut liian aikaseen ennenkuin apukassan varat olivat ehtineet karttua. Siinä oli hänen mielestään ainoa syy onnettomuuteen, sillä jos työläisillä olisi ollut kylliksi varoja säästössä olisivat he varmasti saaneet voiton isännistä. Ja hän muisti, että se tahallaan pakottaa työläiset lakkoon tehdäkseen kassan pohjavarat olemattomiksi.
Hänen sydäntään kouristi, kun hän näki noita nälkäisiä ihmisiä ja siksi pakeni hän jonnekin pitkille kävelymatkoille. Eräänä iltana palatessaan kotiin huomasi hän Requilîart'in läheisyydessä erään vanhan vaimon makaavan tainnoksissa. Hän varmaankin oli nälkään nääntymäisillään. Etienne auttoi häntä nousemaan ja kutsui avuksi tytön, jonka hän huomasi aidan toisella puolen.
— Sinäkö se olet, Mouquette, sanoi hän. — Auta minua vähän, hänen pitäisi saada jotain juodakseen.
Mouquette, joka kyyneltyi pelkästä säälistä, riensi kotiinsa ja palasi kohta tuoden vähän katajaviinaa ja leipää. Viinasta tointui eukko heti ja sanomatta sanaakaan puri hän ahneesti leipää. Hän oli erään kivihiilenkaivajan äiti ja asui kylässä Cougnyn vieressä. Hän oli kaatunut siihen paluumatkalla Joisellesta, missä hän turhaan oli käynyt pyytämässä sisareltaan puoli frankia. Syötyään lähti hän jatkamaan matkaa.