— Etkö poikkea minun luokseni juomaan lasillisen? kysyi Mouquette iloisesti.
Etienne oli kahdenvaiheilla.
— Pelkäätkö yhä minua? kysyi tyttö.
Etienne ei voinut vastustaa tytön hyväntahtoista iloisuutta. Häntä miellytti, että tyttö oli niin kernaasti antanut leipäpalansa eukolle. Mouquette vei hänet omaan huoneeseensa ja kaatoi heti kaksi viinilasia täyteen. Hänen huoneensa oli hyvin siisti, josta Etienne kiitti häntä. Nähtävästi ei heidän perheensä kärsinyt puutetta, isä toimitti entisen mukaan rengin työt Voreux'ssa ja Mouquette oli mennyt poukkuja pesemään ansaiten puolitoista frankia päivässä.
— Sano, kuiskasi Mouquette äkkiä lempeästi pannen kätensä hänen olalleen, — miksi et tahdo pitää minusta?
Etienne ei voinut olla nauramatta, niin hauskasti hän tuon sanoi.
— Mutta minähän pidän sinusta paljon, vastasi hän.
— Ei, ei niin kuin minä tahdon… Ja minä niin tahtoisin. Sano! Sinä tekisit minulle hyvin mieliksi!
Se oli totta. Hän oli jo puolen vuoden ajan etsinyt Etiennen suosiota. Nyt hän istui aivan hänen lähellään syleillen häntä vapisevin käsin ja katsoi häneen sellaisella rakkaudella, että Etienne tunsi itsensä liikutetuksi. Hänen leveät pyöreät kasvonsa eivät olleet kauniit ja olivat jo ehtineet harmaantua hiilipölystä, mutta hänen silmänsä paloivat tulta ja hän itsekin hehkui tuntehikkuudesta, niin ettei Etienne voinut työntää häntä pois.
— Oi, sinä tahdot, sopersi Mouquette ihastuksissaan, — sinä tahdot kyllä!