— Minä koetan myös, sanoi Maheun vaimo. — Eihän voi noin vain kuolla, se on tyhmää…
Hän meni Etiennen perästä ja paiskasi oven mennessään. Toiset jäivät istumaan pienen kynttiläpätkän valossa, jonka Alzire oli sytyttänyt. Portailla seisahtui hän hetkeksi. Sitten kääntyi päättäväisenä Levaquen luo.
— Kuule, sanoi hän, — minä annoin sulle tuonnottain leipää. Etkö antaisi sitä nyt takaisin?…
Mutta sanat tupertuivat hänen kurkkuunsa. Häntä kohtasi täällä vielä suurempi puute, niin ettei ollut toivoakaan saada mitään.
Levaquen vaimo istui synkkänä tuiottaen sammuneisiin hiiliin. Mies, jonka naulasepät aina juottivat, nukkui pöytää vastaan. Bouteloup seisoi seinään nojaten. Hän näköjään ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli kuluttanut noihin kaikki säästönsä ja nyt oli pakotettu itsekin kärsimään nälkää.
— Leipää! huudahti Levaquen vaimo katkerasti, minä olin juuri itse aikeissa tulla sinulta pyytämään vielä lainaksi.
Mies mörähti jotain unissaan ja hän tuuppasi häntä vihoissaan.
— Ole sinä, porsas, vaiti! Iloitsen, että sinunkin suolijasi särkee. Sen sijaan että juot itsesi juovuksiin, olisit edes mieluummin lainannut joltakin heistä frankin!
Hän haukkui ja sätti miestään keventääkseen edes jollakin mieltään. Huoneessa haisi hirmuisesti, siinä oli nyt vielä siivottomampaa kuin ennen. Emäntä oli antanut hyvän päivän kaikelle. Hänen poikansa, Bebert, oli myös jossain kadoksissa aamusta saakka ja hän huusi, että hän kernaasti saisi kuolla pois. Sitten sanoi hän lopuksi, että hän menee nukkumaan. Silloin ainakin tulee lämmin. Hän tyrkkäsi Bouteloup'ta sanoen.
— No, tuletko… Tuli on sammunut eikä valkeata tarvitsekaan nähdäkseen tyhjiä lautasia… No, tulehan Louis! Käydään nukkumaan, niin tulee lämmin. Mutta tuo hiton porsas kellottakoon siinä ja palelkoon vaikka kuoliaaksi.