Tultuaan kadulle Maheun vaimo meni päättäväisesti puiston läpi ja nousi Pierronin portaille. Oven takaa kuului naurua, mutta kun hän koputti ovelle, tuli kaikki hiljaiseksi ja kului kotvan aikaa ennenkuin avattiin.
— Kas, sinäkö se olet, huudahti Pierronin vaimo teeskennellen hämmästystä. — Minä luulin, että se on lääkäri.
Antamatta toisen sanoa sanaakaan jatkoi hän:
— Mieheni on yhä yhtä huono. Hän kyllä ulkonäöltään on terveen näköinen, mutta hänellä on särky vatsassa. Hän tarvitsee lämmintä ja siksi täytyy polttaa kaikki, mitä on.
Pierron oli tosiaankin näöltään tavattoman hyvinvoipa, punanaamaisena ja pulskana eikä hänen voihkintansa ja valintansa paljoa vaikuttaneet asiaan. Sitä paitsi oli Maheu heti tullessaan ovesta tuntenut paistetun kaniinin hajua, varmaankin oli vati piilotettu jonnekin. Pöydällä näkyi muruja ja seisoi viinipullo, joka varmaankin oli unohdettu.
— Äiti on mennyt Montsou'hun koettaakseen saada leipää, jatkoi
Pierronin vaimo taasen, — ja me tässä odotamme häntä.
Mutta äkkiä vaikeni hän. Hän oli huomannut naapurivaimon katseen ja huomasi nyt viinipullon pöydällä. Hän havahtui kuitenkin heti ja kertoi koko historian: niin, se oli viiniä. Piolainen herrasväki oli antanut sen hänen miehelleen, jolle tohtori oli määrännyt punasta viiniä. Ja hän alkoi kiittää ja ylistää Gregoireja. Nepä vasta on sydämellistä väkeä, etenkin neiti, joka ei ole lainkaan ylpeä, vaan itse tulee työläisten luo ja jakaa heille almuja.
— Tiedän, olen kyllä käynyt heidän luonaan, lausui Maheu.
— Minä tulin… sanoi hän vihdoin, — kysymään josko teillä olisi jotain… Meiltä on kaikki loppunut… Etkö voisi lainata vähän makaroneja, minä annan takaisin.
Pierronin vaimo alkoi huitoa käsillään.