— Te päätätte siis pakottaa heidät muistamaan velvollisuutensa ja valansa… Kuulkaa, mitä voimme tehdä, — me voimme mennä kaikkiin kaivoksiin ja viedä pois kaikki petturit työstä siten näyttääksemme yhtiölle, että me kaikki olemme yksimielisiä ja ennemmin tahdomme kuolla kuin taipua.
— Oikein, kaivoksiin! kaivoksiin!
Puhuessaan Etienne turhaan haki silmillään Katarinaa tuossa ihmismeressä. Häntä varmaankaan ei ollut. Sen sijaan näki hän koko ajan Chavalin, joka milloin kohautti olkapäitään, milloin virnisti kateellisena toverin menestyksestä, hän olisi ollut valmis myymään itsensä saadakseen edes osan tuon maineesta.
— Ja jos meidän joukossamme on urkkijoita, toverit, jatkoi Etienne, niin olkoot he varuillaan, me tunnemme heidät… Minä näen tässä Vandamen työläisiä, jotka eivät ole jättäneet työt…
— Minuako tarkoitat? huudahti Chaval uhmaten.
— Sinua tai toista, samantekevä. Mutta koska sinä puutut puheeseen, niin pitäisi sinun itsesikin ymmärtää, ettei kylläisen paikka ole nälkäisten parissa. Sinä teet työtä Jean-Bart'issa…
Joku huudahti joukosta pilkaten:
— Hänkö tekisi työtä… Hänellä on nainen, joka raataa hänen hyväkseen.
Chaval tulistui ja kirosi:
— Saakeli! onko kielletty työtä tekemästä?