Deneulin jäi konttoriin eivätkä edes vouditkaan näyttäytyneet. Tunnin ajan kuului Chaval väittelevän ja vakuuttavan tovereitten kanssa seisoen hiilirattailla. Toiset vihelsivät hänelle ja satakaksikymmentä työläistä lähti pois pysyen lujasti päätöksessä, minkä Chaval itse oli heille ehdottanut. Kello oli jo yli seitsemän, Koitti kirkas ja kylmä päivä. Mutta äkkiä tuli kaivos taas käyntiin ja keskeytynyt työ jatkui. Koneen jyskiessä ja merkinantojen kohotessa alkoi työläisiä laskeutua kaivokseen ja vastaanottohuoneessa alkoivat rattaitten lykkääjät taas lykätä täysinäisiä rattaita.
— Mitä sinä siinä töllistelet? karjasi Chaval Katarinalle, joka odotti vuoroaan. — Joutuun työhön, äläkä luimistele!
Kun rouva Hennebeau saapui kääseissä Cecilen kanssa, olivat Lucie ja Jeanne jo aivan valmiit komeissa puvuissa huolimatta siitä, että he olivat muuttaneet pukujensa kuosin vähintäin parikymmentä kertaa. Deneulin hämmästyi, kun hän näki Negrel'in seuraavan naisia ratsain. Ottivatko miehetkin osaa kävelyretkeen? Silloin rouva Hennebeau selitti äidillinen ilme kasvoissaan, että häntä oli pelotettu teitten olevan täynnä epäiltäviä henkilöitä, jonka vuoksi hän otti puolustajan. Negrel nauraen rauhoitti heitä: ei ole mitään syytä pelkoon, vain metelöitsijäin tavallista uhmailua, itse asiassa ei kukaan uskalla heittää kivellä lasiin. Iloisena voitostaan kertoi Deneulin kukistetusta kapinasta Jean-Bart'issa. Nyt hän oli aivan rauhallinen.
Istuen kääseihin nuoret tytöt nauroivat iloisina kauniista ilmasta, ja onnistuneesta huviretkestä. He eivät aavistaneet, että etäältä nousee myrsky. Jos he olisivat painaneet korvansa maahan olisivat he kuulleet etäisen huminan ja liikkuvan joukon askelten töminää.
— Siis on päätetty, toisti rouva Hennebeau, — että Te tulette hakemaan tyttäriänne ja syötte päivällisen meidän kanssamme… Rouva Gregoire oli myös luvannut tulla Cecilea hakemaan.
— Luottakaa minuun, vastasi Deneulin.
Ajoneuvot ajoivat Vandameen päin. Jeanne ja Lucie kääntyivät vielä kerran taakseen hymyilläkseen isälle, joka seisoi portailla. Negrel nelisti perässä.
He ajoivat metsän läpi ja saapuivat maantielle, joka vei Vandamesta Marchienneen. Kun he ajoivat Tartaret'n ohi, kysyi Jeanne rouva Hennebeau'lta, tunsiko hän Cote-Verte'a, mutta vaikka tämä oli asunut paikkakunnalla viisi vuotta, ei hän koskaan ollut ollut näillä seuduin. Silloin ajettiin kiertoteitä. Tartaret oli autio viljelemätön kangas metsän laidassa. Sen alla paloi jo vuosisatoja hyljätty hiilikaivos.
Tästä palosta liikkui kaikellaisia huhuja. Sanottiin, että entisaikaan olivat naistyöntekijättäret käyttäytyneet niin pahoin, että taivaan tuli sytytti tuon maanalaisen Sodoman. Tuikkiva tuli kiiri kankaalla, raoista usein tuprutti myrkyllisiä höyryjä pirun maanalaisesta keitosta.
Keskellä tuota kirottua erämaata kohosi ihmeellinen Cote-Verte aina viheröitsevine pehmeine ruohomattoineen ja pölkkylehtoineen, sekä hedelmällisine peltoineen, joilta korjattiin satoa kolmasti vuodessa. Se oli luonnollinen ansari, joka sai lämpönsä maanalaisten hiilikerrosten palosta. Lunta ei siinä koskaan pysynyt. Metsän alastomain puitten rinnalla teki tämä viheriä saari omituisen vaikutuksen. Sen puut olivat tuuhean lehvistön peitossa, ei edes lehdet olleet tulleet keltasiksi pakkasesta.