— Oh, menköön hiiteen kaikki kirjeet ja sähkösanomat! purki hän äkkiä sisuaan kirouksiin.
Hänet valtasi raivonpuuska ja halu puistaa päältään kaikki nuo ruokottomuudet johonkin likaviemäriin. Tuo nainen oli pahin lutka, hän haki raaimpia sanoja ja ajatuksissaan heitti ne hänelle vasten kasvoja. Äkkiä muisti hän Paulin ja Cecilen häitä, joista hänen vaimonsa puhui levollisesti hymyillen ja hän oli pakahtua vimmastuksesta. Siis tässä ei ollut edes intohimoa, ei yhtään mustasukkaisuutta enää, vaan pelkkää aistillisuutta? Se oli nyt ainoastaan luonnoton huvitus, tottumus mieheen, vaihtelu, jolla on sama merkitys kuin jälkiruualla, johon hän oli tottunut. Kuinka syvälle hän vajoisi, kenen hän sitten ottaisi uhrikseen, jos ei hänellä olisi enää taipuvaisia sisarenpoikia, jotka käytännöllisesti kyllä, käyttävät hyväkseen perheen ruokaa, vuodetta ja vaimoa?
Oveen koputettiin taas hiljaa ja Hippolyte kuiskasi avaimen reikään;
— Herra tirehtöri, posti on tullut. Ja herra Dansaert on taas tullut ja kertoo, että siellä murhataan..
— Mene hiiteen, minä tulen!
Mitä hän tekisi heidän kanssaan? Ajaisiko heidät pois heidän palattua Marchiennesta, kuin haisevat eläimet, joita hän ei voinut enää kestää kattonsa alla. Hän ottaisi kepin ja huutaisi heille, että he hakisivat toisen paikan ruokottomuuksilleen. Huoneen ilmakin oli täynnä heidän hengitystään, siksi siinä oli niin tukahuttava. Hän tunsi nyt myskin hajunkin, jota hänen vaimonsa käytti.
Hurjasta vimmasta voimattomana heittäytyi hän vuoteelle ja alkoi iskeä nyrkeillään patjoihin, peitteeseen, repien ja rutistaen niitä, koska ne olivat heidän rikoksellisen himonsa todistajina.
Mutta äkkiä oli hän taas kuulevinaan Hippolyten askeleita. Hänet valtasi häpeän tunne, hän pysähtyi vielä huohottaen ja pyyhki otsaansa. Hän katsahti peiliin, mutta hänen kasvonsa olivat niin murtuneet, ettei hän tuntenut itseään. Voimain ponnistuksella pakotti hän itsensä rauhoittumaan ja kun hänen kasvonsa olivat jälleen tyynen näköiset, lähti hän alas.
Alhaalla seisoi viisi lähettilästä paitsi Dansaertia. Kaikilla oli tärkeitä tietoja lakkolaisten hyökkäyksistä kaivoksiin. Päävouti kertoi seikkaperäisesti, mitä Miroussa oli tapahtunut; miten tuo kaivos säästyi ukko Quandieun miehuullisen käytöksen kautta. Hennebeau kuunteli ja pudisti päätään, mutta hän ei kuullut heitä, hänen ajatuksensa pysyivät yhäti ylhäällä huoneessa. Vihdoin laski hän heidät menemään, sanoen että ryhtyy toimenpiteisiin.
Jäätyään jälleen yksin, istui hän pöytään ja peitti kasvonsa käsillään, vaipuen ajatuksiinsa. Posti oli hänen edessään pöydällä. Vihdoin otti hän hallinnon kirjeen, jota hän oli odottanut. Aluksi hyppivät kirjaimet hänen silmissään, niin ettei hän voinut ymmärtää mitään, mutta vihdoin käsitti hän, että nuo herrat tahtoisivat yhteen törmäystä. He tosin eivät käskeneet häntä saamaan meteliä aikaan, mutta antoivat ymmärtää, että levottomuudet jouduttaisivat lakon päättymistä, antaen aihetta sen kukistamiseen.