Nyt ei hän enää epäröinyt, vaan lähetti sähkösanomia joka suuntaan: Lillen prefektille. Douain varustusväen päällikölle ja Marchiennen santarmeille. Siitä tunsi hän helpotusta. Nyt hän saattoi sulkeutua ja antoi tietää, että häntä vaivasi luuvalo. Koko iltapäivän vietti hän työhuoneessaan, ottamatta ketään vastaan, lukien sähkösanomia ja kirjeitä, joita tuli satamalla eri haaroilta. Siten seurasi hän joukon vaellusta Madeleinesta Crevecoeuriin, sieltä Victoireen ja sitten Gaston-Mariehin. Samassa annettiin hänen tietää sotajoukkojen liikkeistä, jotka sattuivat aina kulkemaan päinvastaiseen suuntaan kuin joukko.
Hävittäkööt, tappakoot toinen toisensa! Hän laski taasen päänsä käsiensä varaan. Huoneessa alkoi hämärtää, kello oli jo viisi, kun äkkiä jokin humina sai hänet tointumaan. Hän luuli että ne kaksi heittiötä palasi kotiin; mutta melu yltyi ja hänen astuessaan ikkunan luo kajahti häntä vastaan kauhea tuhatääninen huuto:
— Leipää! Leipää! Leipää!
Lakkolaiset ryntäsivät Montsouhun silläaikaa kun santarmit, odottaen hyökkäystä Voreux'hon, kiiruhtivat sinne.
Kahden kilometrin päässä Montsoun ensimäisistä taloista, suuren maantien ja Vamdamen tien risteyksessä, täytyi rouva Hennebeaun ja nuorten neitien katsella joukon kulkuetta. He olivat viettäneet päivän Marchiennessä onnistuneesti, syöneet aamiaisen tirehtöörin luona ja sen jälkeen katselleet työhuoneita ja läheistä lasitehdasta. Paluumatkalla oli Cecilen päähän pälkähtänyt juoda kupillinen maitoa pienessä talonpoikaismökissä, jonka hän näki tien varrella. He astuivat alas ajoneuvoiltaan ja Negrel hevosen selästä. Talonpoikaisnainen hämmästyi suuresti saadessaan nähdä noin hienoa seuraa ja alkoi hääriä, selittäen että hänen ensin täytyy levittää valkoinen pöytäliina pöydälle. Mutta Lucie ja Jeanne tahtoivat nähdä miten lehmiä lypsetään ja koko sakki otti kupit käteensä ja lähti navettaan, pitäen kepposta äärettömän hupaisena.
Rouva Hennebeau hymyili äidillisesti ryypiskellen maitoa, kun äkkiä etäinen melu teki hänet levottomaksi.
— Mikä siellä on?
Navetta oli maantien varrella, mistä siihen vei portti, ollen samalla heinälatona. Nuoret tytöt kurottivat päänsä puoliavonaisesta portista ja saivat hämmästyksekseen nähdä vasemmalla Vandamen tiellä liikkuvan, pimeän, kiljuvan ja räyhäävän joukon lähenevän.
— Saakeli, mutisi Negrel lähestyen heitä, ovatko todellakin meidän suunsoittajamme menneet noin pitkälle?
— Varmaankin ne on kivihiilenkaivajat taasen, lausui talonpoikaisvaimo, — ne ovat jo pari kertaa kulkeneet tästä ohi.