— Miten julmia kasvoja! kuiskasi rouva Hennebeau.
— Piru vieköön, enhän tunne ainoatakaan noista! — murisi Negrel hampaittensa välistä. — Mistä tulevat kaikki nuo ryövärit?
Ja todellakin, vihanraivo, nälkä, kahden kuukauden kärsimykset ja tuo raju kiitäminen peltoja pitkin olivat antaneet petomaisen ilmeen noille muuten niin sävyisille kivihiilenkaivajien kasvoille. Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet valoivat veripunasta väriä aavikolle ja ihmisjoukkoon.
— Ah, kuinka suuremmoista! kuiskasivat Lucie ja Jeanne, joitten taiteilijaluonne heräsi tuosta hirvittävästä ja samalla suuremmoisesta näystä.
Mutta he pelkäsivät kuitenkin ja menivät peremmälle rouva Hennebeaun luo. He olivat jähmettyä kauhusta ajatellessaan, että jos yksikin joukosta heittäisi katseen oveen päin ja huomaisi heidät raosta, niin syöksyisi heti koko joukko heihin ja tappaisi heidät. Negrelkin ollen tavallisesti hyvin rohkea, tunsi kalpenevansa. Cecile makasi heinässä liikkumatta. Mutta toiset eivät voineet kääntää silmiään pois ovesta.
Se oli punasen vallankumouksen näky, joka tulevaisuudessa tempaisi heidät kaikki mukaansa jonakin verisenä iltana vuosisadan lopulla. Niin, jonakin samallaisena verisenä iltana kansa syöksyisi ulos maantielle ja porvarien veri alkaisi vuotaa, heidän päänsä pistettäisiin keihäitten päihin ja kulta heidän kirstuistaan hajotettaisiin maantielle. Naiset ulvoisivat, ja miehet avaisivat suukitansa. Niin kaikki tulisi tapahtumaan samoin kuin nyt, samallaisia rääsyjä, samallaista puukenkien jymyä, sama kauhea, likainen ja löyhkäävä joukko ja se pyyhkäisee pois koko vanhan maailman.
Yli Marseljesin sävelten kaikui huutoja:
— Leipää! Leipää!
Lucie ja Jeanne painautuivat lähemmäksi rouva Hennebeauta ja Paul asettui heidän eteensä ikäänkuin suojellakseen heitä. Pitikö juuri tänä iltana vanhan maailman ruhjoutua? He joutuivat aivan ymmälle siitä, mitä näkivät. Joukko kulki ohi, vain muutamia jälelle jääneitä laahusti navetan ohi. Viimeisimpien joukossa kulki Mouquette, joka kurkisti ikkunoihin ja joka taholle huomatakseen herrasväkeä ja jos hän näki jonkun, mutta ei voinut sylkästä heitä suoraan kasvoihin, ilmaisi hän heille syvimmän ylenkatseensa kääntäen heille takapuolensa. Hän oli varmaankin nytkin huomannut jonkun, sillä hän teki sen äkkiä.
Vähitellen katosivat kaikki tienkäänteessä Montsouhun. Kääsit vedettiin maantielle, mutta kuski ei sanonut voivansa taata, että rouva ja neidit tulisivat onnellisesti perille, jos maantie oli vielä lakkolaisten vallassa. Pahinta oli, että Montsouhun vei ainoastaan yksi tie.