— Mutta täytyyhän meidän päästä kotiin, — puhui rouva Hennebeau tuskaantuneena äärimmäisyyteen saakka kaikesta tuosta. — Meitä odotetaan päivälliselle. Nuo inhottavat työläiset ovat taas valinneet sellaisen päivän, jolloin minulla on vieraita. Kannattaakin tehdä heille hyvää.
Lucie ja Jeanne koettivat nostaa Cecilen heinästä, mutta tämä ponnisti vastaan kirkuen ettei hän tahdo nähdä noita barbaareja. Hänestä tuntui, että he yhä vieläkin kulkivat ohi. Vihdoin istuivat he taas kaikki kääseissä. Negrel hyppäsi hevosen selkään ja ehdotti, että kuljettaisiin kapeita teitä Requillart'iin.
— Ajakaa hiljaa, sanoi hän kuskille, sillä siellä on huono tie. Jos vastaamme tulee työläisryhmiä ja estävät ajamasta maantielle, niin pysähdymme vanhan kaivoksen takana. Sitten menemme jalan pienestä puutarha portista ja te saatte jättää hevoset ja kääsit johonkin majataloon talteen.
He lähtivät. Tällä välin joukko jo täytti Montsoun katuja. Asukkaat olivat suuresti pelästyksissään, sillä pari kertaa oli nähty rakuunien ja santarmien kiertävän kaupunkia. Mitä kauheimpia huhuja ali liikkeellä, kerrottiin joistakin kiihottavista kirjoituksista, joissa uhattiin porvarien henkeä. Kukaan ei tosin ollut lukenut niitä, mutta siitä huolimatta lainattiin niistä lausemuotoja. Etenkin oltiin peloissaan notariuksen luona, sillä hän oli juuri saanut postitse nimettömän kirjeen, missä häntä varoitettiin, että hänen kellarissaan on ruutilaatikko, joka räjäytettäisiin ilmaan, jollei hän esiintyisi kansan puolella.
Tämän kirjeen johdosta pitkistyi Gregoiren kyläileminen sitä tutkiessa ja arvaillessa, että mahdollisesti joku piloillaan oli sen lähettänyt, kun tieto lakkolaisten tulosta sai talon aivan hämminkiin. Mutta Gregoiret vain hymyilivät ja kurkistivat verhojen välistä ikkunaan tahtomatta uskoa mihinkään vaaraan. Kello löi viisi ja heillä oli kyllin aikaa odottaakseen kunnes katu puhdistuisi, jolloin he voisivat mennä vastapäätä asuvan Hennebeaun luo, missä Cecile jo varmaankin odotti heitä palattuaan kävelyltään. Mutta ei kukaan jakanut heidän huolettomuutta. Kaduilla juoksi hätääntyneitä ihmisiä, ovia ja ikkunoita paiskattiin kiinni. He huomasivat toisella puolen Maigrat'in, joka sulki puotinsa paksuilla malmitangoilla. Hän oli aivan kalpea ja vapisi niin, että hänen heikon vaimonsa täytyi kiertää raskaita lukkoja.
Joukko seisahtui tirehtörin talon eteen ja taas vyöryivät huudot:
— Leipää! Leipää! Leipää!
Hennebeau seisoi ikkunan edessä, kun Hippolyte tuli huoneeseen, sulkeakseen ikkunaluukut. Hän pelkäsi, että joukko rikkoisi ruudut heittämällä kiviä. Alakerrassa oli hän jo sulkenut kaikki ikkunat, mutta onnettomuudeksi ei keittiön ikkunaa kellarikerroksessa voinut sulkea ja sieltä näkyi kiiltäviä kastrulleja, jotka seisoivat tulella.
Hennebeau tahtoi nähdä, mitä tapahtuisi ja hän lähti taas yläkertaan Paulin huoneeseen. Tämä huone oli vasemmalla puolen ja siitä näkyi koko maantie yhtiön varastorakennuksiin saakka. Nyt oli se siivottu, tuuletettu vuode korjattu tarkoin. Hänen aamuinen raivonsa ja vihansa hillitön puuska vaihtui nyt äärettömään väsymykseen. Mitä varten tehdä häväistystä? Oliko jotain muuttunut hänen elämässään? Hänen vaimonsa sai yhden rakastajan lisää. Ja hän häpesi aamuista vimmaansa. Tyhmäähän oli syöstä nyrkkeineen vuoteeseen. Onhan hän ennenkin kestänyt, niin kestää nytkin. Häntä valtasi katkeroittunut tunne, kaikki tuntui hänestä turhalta, tarkoituksettomalta kärsimykseltä. Hän häpesi itsensä puolesta, koska hän yhä vieläkin jumaloi tuota naista, vaikka tiesi kaikesta loasta, mikä häntä ympäröi.
Akkunan alla kaikuivat huudot vielä rajummin: