Etienne, jota harmitti lapsen pahoinpitely, koetti myös omasta puolestaan saada joukon jättämään tytön. Äkkiä hän keksikin keinon, millä voisi kääntää joukon huomion muualle. Hän sieppasi Levaquelta kirveen ja huusi:
— Maigratin luo, perkele! Hänellä on leipää! Me revimme alas hänen puotinsa!
Ja ottaen vauhdin antoi hän kirveestään ensimäisen iskun puodin ovelle. Toverit riensivät hänen perästään, Maheu, Levaque ja muita. Mutta naiset olivat itsepäisiä, Bonnemortin käsistä joutui Cecile la Brulen valtaan. Mutta äkkiä näyttäytyi ratsastaja, joka kannusti hevostaan ja löi ruoskalla niitä, jotka eivät heti antaneet tietä.
— Äh, konnat, joko aijotte pahoinpidellä tyttäriämmekin!
Se oli Deneulin, joka saapui päivälliselle. Hän hypähti hevosen selästä, tarttui Cecilen vyötäisten ympäri ja toisella kädellään ohjasi taitavasti hevostaan, käyttäen sitä tienraivaajana. Joukko väistikin hevosen potkuja. Aidan luona jatkui taistelu vielä, mutta hän jatkoi matkaa sinnekin. Tämä odottamaton apu pelasti Negrelin ja Hennebeaun, jotka olivat suuressa vaarassa kirouksien ja iskujen sataessa heihin. Sillä aikaa kuin nuori mies talutti tainnoksiin menneen nuoren tytön taloon, sattui Deneuliniin, joka asettui Hennebeaun eteen suojaamaan häntä, kivi käsivarteen, joka oli mennä pois sijoiltaan.
— Vai niin! huusi hän. — Nyt rikotte luuni, samoin kuin olette rikkoneet koneenne!
Hän paiskasi nopeasti oven kiinni. Porttiin alkoi sataa kiviä.
— Nepä perkeleitä! — huusi hän. — Vielä hetkinen ja he olisivat musertaneet pääkalloni kuin minkäkin ruukun… He eivät tiedä enää itsekään, mitä tekevät, Ainoa, mikä auttaisi, olisi ampua heihin.
Vierashuoneessa Gregoiren pari itki nähdessään Cecilen tointuvan. Hän ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa, ei edes saanut naarmua ihoonsa, vaikka hänen vaatteensa olivat revityt. Heidän levottomuutensa nousi korkeimmilleen, kun he saivat nähdä keittäjättärensä, joka kenenkään huomaamatta oli puikahtanut sisälle. Tämä kertoi, että Piolaineen oli hyökätty sepittäen siten mielikuvituksessaan Jeanlinin heittämästä kivestä koko historian.
Rouva Hennebeau istui nojatuolissa voimatta vieläkään tointua mielenliikutuksesta. Hän hymyili vasta sitten, kun Negrelia alettiin onnitella. Cecilen vanhemmat kiittivät erikoisesti nuorta miestä. Nyt nähtävästi oli kysymys häistä ratkaistu.