Hennebeau katsoi ääneti milloin vaimoonsa, milloin rakastajaan, jonka aamulla oli aikonut tappaa, ja nuoreen tyttöön, jonka pian piti vapauttaa hänet nuoresta miehestä. Nyt hän pelkäsi vain yhtä, että hänen vaimonsa vajoisi vielä alemmaksi, mahdollisesti jonkun palvelijan syliin.
— No ja te, rakkaat lapsukaiseni, kysyi Deneulin tyttäriään, — onko teidän jäsenenne paikallaan?
Lucie ja Jeanne olivat tietysti hyvin pelästyneet, mutta nyt he olivat tyytyväiset siitä, että olivat nähneet tuon kaiken ja nauroivat.
— Olipa tänään päivää! jatkoi hän. — Jos te nyt tahdotte myötäjäisiä, niin paras on, että hankitte ne itse ja mahdollisesti saatte vielä elättää minutkin.
Hän puhui leikkiä, mutta hänen äänensä vapisi. Kun hänen tyttärensä heittäytyivät hänen kaulaansa, nousi hänen silmiinsä kyyneleitä.
Hennebeau kuuli tämän tunnustuksen. Hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi ajatellessa, että nyt Vandame siirtyisi Montsoulle; se olisi onnellinen sattuma, joka jälleen voisi palauttaa hänelle yhtiön suosion. Aina koetti hän unohtaa omia surujaan täyttäen sotilaallisen tarkoin saamiaan määräyksiä. Tämä sotilaskuri tuotti hänelle jonkun verran tyydytystä.
Vähitellen rauhoituttiin. Vierashuoneessa, joka oli kirkkaasti valaistu ja jonka ikkunat olivat peitetyt raskailla verhoilla oli jälleen kodikasta ja rauhallista. Mutta mitähän tapahtui siellä ulkona? Huudot olivat vaienneet, eikä enää heitetty kiviä seiniin. Vain kaukaa kuului jotain jyskintää, ikäänkuin siellä kaadettaisiin metsää. He tulivat uteliaiksi ja lähtivät taas eteiseen nähdäkseen ulos lasioven kautta. Naisetkin uskalsivat lähteä tirkistelläkseen uudinten raoista.
— Näettekö, tuo Rasseneur heittiö on tuolla vastapäätä kapakan kynnyksellä, lausui Hennebeau Deneulinille. — Niinhän arvasin, että tuo kaikki olisi hänen työtään.
Mutta se oli Etienne eikä Rasseneur, joka iski kirveellä Maigratin puodin oveen. Ja hän yhä kutsui tovereita luoksensa: eikö puodissa olevat tavarat kuuluneet työläisille? Eikö heillä ollut oikeus ottaa ne tuolta varkaalta, joka niin kauan oli ryöstänyt heitä ja joka yhtiön käskystä kidutti heitä nälällä?
Vähitellen jättivät he kaikki tirehtörin talon ja hyökkäsivät ryöstämään puodin. Leipähuudot alkoivat taas kaikua. Tuolta oven takaa löytäisivät he leipää!