Eräänä sunnuntaina istui Suvarin yksin "Huvissa" tavallisella paikallaan, pää nojaten seinään. Ei ainoallakaan kivihiilenkaivajalta ollut enää kahta sous'ta saadakseen itselleen olutta eikä koskaan oluttupa vielä ollut niin tyhjänä. Rasseneurin vaimo istui ääneti tiskin takana vihan valtaamana, Rasseneur taasen seisoen uunin luona seurasi ajatuksissaan savunpyörteitä.
Äkkiä katkaisi hiljaisuuden, joka vallitsi tässä kuumaksi lämmitetyssä huoneessa, kolme hiljaista lyöntiä ikkunaan. Suvarin käänsi päänsä, sillä hän tunsi Etiennen tavallisen merkinannon, millä tämä kutsui hänet ulos, kun hän ulkoa näki hänen istuvan ja polttavan. Hän nousi ylös, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, avasi Rasseneur itse sen. Hän tunsi heti miehen, jonka kasvuille lankesi valo ikkunasta.
— Pelkäätkö, että minä annan sinut ilmi? sanoi hän. — Teidän on mukavampi keskustella täällä kuin kadulla.
Etienne astui sisään. Rasseneurin vaimo tarjosi hänelle kohteliaasti oluttuopin, mutta hän teki epäävän liikkeen. Rasseneur jatkoi:
— Olen aikoja jo arvannut, että sinä piileskelet. Jos olisin vakoilija, kuten sinun ystäväsi luulevat, niin olisin jo viikko takaperin lähettänyt santarmeja luoksesi.
— Turhaan sinä noin puhut, sanoi nuori mies, minähän tiedän, ettet sinä harjoittele sellaista. Voi olla eri mielipidettä, mutta silti kunnioittaa toinen toistaan.
Taas syntyi vaitiolo. Suvarin istui taas paikalleen.
Etienne istui pöydän toiseen päähän lausuen hetken kuluttua:
— Huomenna alkavat työt Voreux'ssa. Negrel on tuonut belgialaiset.
— Niin, he ovat tulleet hämärissä, lisäsi Rasseneur.