— Kumpa ei tulisi tappelua.
Sitten lausui hän korottaen äänensä:
— En tahdo kiistellä, mutta tosiaankin, jos ette taivu nyt, niin päättyy kaikki huonosti… Teidän asianne laita on aivan samoinkuin Internationalen. Tapasin toissa päivänä Pluchart'in Lillessä käydessäni. Taitaa hänen asiansa mennä rappiolle.
Ja hän alkoi kertoa yksityisseikkoja. Liitto oli voittanut koko maailman työläiset puoleensa kiivaalla agitatsionilla, niin että porvaristo alkoi vavista, mutta nyt alkoi sitä kalvaa sisäiset riidat, jotka usein johtuivat personallisesta turhamaisuudesta ja kunnianhimosta. Kun anarkistit olivat saaneet ylivoiton ja saaneet sosialistit väistymään, oli kaikki mennyt hunningolle. Alkuperäinen päämäärä — palkkasystemin järjestäminen oli hävinnyt puolueriitoihin.
— Pluchart on aivan sairas kaikesta tuosta, — jatkoi Rasseneur. — Sitä paitsi on hän kokonaan kadottanut äänensä, mutta pitää siitä huolimatta puheita ja aikoo mennä Pariisiin. Hän sanoi minulle kolme kertaa, että meidän lakkomme on epäonnistunut.
Etienne kuunteli silmät maahan luotuina. Edellisenä päivänä oli hän puhunut toveriensa kanssa ja huomannut, että heissä alkaa herätä epäilyksiä häntä kohtaan — mikä on epäsuosioon joutumisen ensimäisiä merkkejä.
— Tietysti lakko on menetetty, sanoi hän, — sen tiedän yhtä hyvin kuin Pluchart. Sen oli voinut arvata edeltäpäin. Me olimme vastahakoisesti ryhtyneet siihen emmekä lainkaan uskoneet voivamme sillä kukistaa yhtiön.
— Mutta jos sinä luulet, että asia on menetetty, miksi et neuvo tovereille järkeä?
Etienne loi häneen terävän katseen.
— Kuuleppa, riittää… Sinulla on omat mielipiteesi ja minulla omani. Tulin tänne osoittaakseni, että sittenkin kunnioitan sinua. Mutta minä uskon edelleenkin, että jos me kaikki kuolemme, niin meidän ruumiimme tulevat enemmän hyödyttämään kansan asiaa, kuin kaikki sinun järkeilysi. Jospa joku noista sotamiesroistoista ampuisi kuulan sydämeeni, kuinka onnellinen olisin!