Lähdettyään Rasseneurilta, Katarina ja Etienne kulkivat vaiti.
Etienneä vaivasi tuo nainen, joka odottamatta oli tyrkytetty hänelle eikä hän tietänyt, mitä sanoa. Hänestä tuntui järjettömältä ottaa hänet mukaansa Requillart'iin. Hän ehdotti saattaa hänet kotiin vanhempain luo, mutta tyttö torjui ehdotuksen kauhistuneena: ei, ei, kaikkea muuta, mutta ei hän voinut taas mennä heidän niskaansa sen jälkeen kuin hän oli jättänyt heidät niin rumalla tavalla! Kumpikaan ei sanonut enää sanaakaan kulkiessaan rinnakkain tiellä, joka oli lokainen ja lätäköitä täynnä. He kulkivat Voreux'hon, sitten kääntyivät oikealle ja kulkivat tietä myöten kanavan ja kaivoskummun välillä.
— Mutta täytyyhän sinun jossakin viettää yösi, sanoi Etienne vihdoin.
— Jos minulla olisi huone, ottaisin sinut mielelläni…
Jokin kainous esti hänet lausumasta lausettaan loppuun. Hän muisteli heidän entisen yhdessäoloajan, sekä hienotunteisuuden, joka oli estänyt heidät kuulumasta toinen toisilleen kiihkeästä halusta huolimatta. Oliko hänessä säilynyt sama tunne vieläkin, koska hän joutui hämilleen? Muisto tytöltä saamista korvapuusteista ei loukannut häntä, vaan pikemmin kiihotti. Vähitellen alkoi tuntua hänestä yhä luonnollisemmalta ottaa tyttö mukaansa Requillart'iin.
— No, päätä nyt. Mihin minä vien sinut? Vai inhoatko sinä minua siinä määrin, ettet tahdo jäädä minun kanssani?
Tyttö kulki ääneti hänen rinnallaan laahustaen raskaita saappaita.
— Minulla on ilmankin surua kylliksi, — mutisi hän puoliääneen, — älä kiduta minua. Mitä hyvää koituisi siitä, kun minulla jo on rakastaja ja sinulla itselläsi on tyttö.
Hän tarkoitti Mouquettea. Katarina uskoi, että Etienne eli tämän kanssa, kuten huhut kertoivat. Etienne alkoi sanoa, ettei se ollut totta, mutta tyttö vain pudisti päätään muistuttaen sitä iltaa, jolloin he seisoivat sylitysten tiellä.
— Kuinka kisallista, että kaikkien noitten tyhmyyksien on pitänyt tapahtua, vastasi Etienne, seisottuen. —
— Me olisimme hyvin tulleet toimeen yhdessä!