Tyttö vavahti.
— Älä sitä sure, sanoi hän, — et ole siinä paljoakaan menettänyt. Jospa tietäisit kuinka laiha ja kuihtunut minä olen. Minusta ei tule koskaan kunnollista naista!
— Tyttö rukkani! lausui Etienne säälintunteen valtaamana.
He olivat kaivoskummun juurella varjossa. Musta pilvi peitti kuun, niin etteivät he nähneet toinen toistaan, tunsivat vaan kiihkeää halua nyt ottaa se suudelma, jota he olivat kaihoneet monta kuukautta. Mutta samassa tuli kuu jälleen näkyviin valaisten koko ympäristön ja kummulla seisovan vahtisotamiehen. He etääntyivät taas toisistaan ujoina ehtimättä tyydyttää haluansa. He jatkoivat taas matkaa upoten nilkkaan saakka liejuun.
— Onko siis päätetty, ettet sinä tahdo? kysyi Etienne.
— En, vastasi tyttö, — sinä Chavalin jälestä, sinun jälkeesi joku muu taasen. Sehän on inhottavaa, se iljettää minua!
— Mutta mihin sinä sitten menet? kysyi Etienne jälleen. — Enhän minä voi jättää sinua maantielle tällaisena yönä.
— Menen kotiini, vastasi hän yksinkertaisesti. Chaval on mieheni eikä minulla ole muualla paikkaa, mihin mennä.
— Mutta hänhän lyö sinut kuoliaaksi!
Tyttö vain kohautti olkapäitään. Tietysti hän sen tekee, mutta väsyyhän hän lopuksi, ja olisiko parempi maleksia maanteitä pitkin? Ei monellakaan naisella ole kadehdittavampi kohtalo.