V.
Kaikki Voreux'n käytävät olivat suljetut. Kuusikymmentä sotamiestä vartioi ainoata porttia, joka oli jätetty auki. Siitä pääsi kapeita portaita myöten vastaanottohueneeseen, vajaan, sekä voutien huoneeseen. Kapteeni oli asettanut heidät kahteen riviin selin seinään, jottei heihin voitaisi hyökätä takaapäin.
Aluksi pysytteli työläisjoukko, joka oli rientänyt paikalle, kohtuullisen välimatkan päässä. Heitä oli vain kolmisenkymmentä ja he neuvottelivat kiihkeästi keskenään.
Ensimäisten joukossa oli saapunut Maheun vaimo Estelle käsivarrellaan ja toisti kiihkeästi yhä samaa:
— Ei saa laskea ketään! Ei saa laskea ketään!
Hänen miehensä oli kaikessa samaa mieltä kuin hän. Silloin tuli juuri Requillartista vanha Mouque. Häntä ei tahdottu laskea, mutta hän riuhtasihe itsensä irti väittäen että hevosia piti syöttää, ne kun viisi välittivät vallankumouksesta. Sitä paitsi oli yksi hevonen kuollut ja se täytyi nostaa ylös. Etienne vapautti tallirengin ja sotamiehet laskivat hänet menemään. Neljännes tunnin kuluttua, jolloin lakkolaisten lukumäärä oli tuntuvasti kohonnut ja he alkoivat uhkaavasti astua lähemmäksi, avattiin suuri portti alakerrassa, ja sieltä tuli muutamia miehiä laahaten kuollutta eläintä. Kaikki tunsivat hevosen, joukosta kuului kuiskauksia:
— Eikö tuo ole Trompette? Sehän on Trompette! Tosiaankin, se oli Trompette. Se ei ollut voinut tottua maanalaiseen elämään, oli pysynyt synkkänä, haluttomana työhön kärsien valon puutteesta. Turhaan Bataille, kaivoksen vanhin hevonen, hankasi ystävällisesti kuonoaan sen kaulaan ja pureskeli sitä ikäänkuin kehottaen sitä taipumaan kohtaloonsa. Trompette näytti siitä tuntevan vielä kipeämmin valon kaihoa. Joka kerran kun ne tapasivat toisensa, ne ikäänkuin vahtivat, vanhin sitä, minkä oli unohtanut, nuorin sitä, jota ei voinut unohtaa. Sitten kuin Trompette kamppaili kuoleman kielissä olkivuoteellaan, nuuski Bataille sitä hirnuen lyhyeen, joka muistutti itkua. Se tunsi, miten Trompette kävi kylmäksi, kaivos riisti siltä sen viimeisen ilon, tuon ystävän, joka oli tullut ylhäältä ja tuonut peltojen raikkaan tuoksun, joka muistutti sille sen omaa nuoruutta vapaassa luonnossa. Lakkolaiset katsoivat synkkinä Trompetten ruumista. Yksi naisista lausui:
— Aivan kuin ihminen, ei tehnyt mieli maan alla ryömiä.
Sillä välin kylästä saapui yhä lisää väkeä. Joukon etunenässä kulki
Levaque, hänen jälessä kulki hänen vaimonsa, Bouteloup ja toiset.
— Alas belgialaiset! huusi Levaque. — Pois kaikki ulkomaalaiset! Alas kaikki!