Kaikki olivat kuohuksissa ja Etiennen piti hillitä heitä. Hän lähestyi kapteenia, joka oli pitkä, laiha, mutta päättäväisen näköinen nuori mies, selittäen asiain tilan koettaen voittaa hänet puolelleen ja tarkaten, minkä vaikutuksen sanat tekivät häneen. Mitä varten panna toimeen verilöyly? Eikö kivihiilenkaivajat olleet oikeassa? Kaikkihan ihmiset ovat veljiä ja täytyisi heidän hyvin sopia keskenään. Kun hän mainitsi sanan tasavalta, teki kapteeni kärsimättömän eleen. Mutta hän säilytti kuitenkin sotilaallisen järkähtämättömyytensä ja vastasi tylysti:
— Hajaantukaa! Älkää pakottako minua tekemään velvollisuuttani.
Etienne uudisti kolmasti yrityksensä, toverien muristessa hänen takanaan. Huhu kiersi kertoen, että itse Hennebeau oli kaivoksessa ja lakkolaiset murisivat, että pitäisi hänet laskea niskasta alas ja katsoa, miten hän itse hakkaisi hiiliä. Mutta huhu oli väärä; kaivoksessa oli ainoastaan Negrel ja Dansaert, jotka molemmat hetkeksi näyttäytyivät vastaanottohuoneen osaston ikkunassa. Päävouti koetti pysytellä näkymättömänä, sillä siitä asti, kun hänet oli tavattu Pierronin vaimon luona, oli hän hiukan hämillään. Pieni insinöri sitä vastoin katseli joukkoa rohkein silmäyksin hymyillen ja osottaen halveksumisensa sekä ihmisiin että tapahtumiin. Joukko alkoi heti viheltää ja huutaa uhkaavasti ja molemmat katosivat näkyvistä. Heidän tilalleen ilmestyivät Suvarinin kalpeat kasvot. Hänen työvuoronsa oli juuri sinä päivänä. Hän ei ollut poistunut koneensa äärestä aina lakon alusta asti ja viimeisinä päivinä oli hän kokonaan lakannut puhumasta ollen kokonaan jonkun salaisen ajatuksen vallassa, jonka teräksinen kärki loisti hänen harmaitten silmien syvyydestä.
— Hajaantukaa! toisti kapteeni lujalla äänellä. Minä en tahdo kuulla mitään, minä olen saanut käskyn vartioida kaivosta ja minä teen sen. Älkää tunkeko minun väkeeni, tai minä pakotan teidät perääntymään.
Vaikkakin hänen äänensä kaikui varmana, näkyi, että hän kävi levottomaksi nähdessään lakkolaisten joukon yhä kasvavan. Kello kaksitoista piti toisen tulla hänen tilalleen, mutta kun hän pelkäsi ettei hän voisi kestää siihen asti, oli hän lähettänyt pojan Montsouhun pyytämään avustusta.
Hänelle vastattiin huudoilla ja melulla.
— Alas muukalaiset! Alas belgialaiset! Me tahdomme olla isännät kotonamme!
Etienne astui surullisena syrjään. Nyt oli kaikki hukassa, ei muuta kuin taistella ja kuolla. Hän ei enää yrittänyt pidättää joukkoja ja lakkolaiset alkoivat heti tunkea pientä sotaväenosastoa vastaan. Heidän joukkonsa nousi nyt lähes neljäänsataan, lähikaivoksilta oli myös rientänyt joukkoja paikalle. Kaikki huusivat samaa. Maheu ja Levaque huusivat vimmoissaan sotamiehille:
— Menkää tiehenne! Ei meillä ole mitään teitä vastaan, menkää pois!
— Teillä ei ole täällä mitään tekemistä, huusi Maheun vaimo. —
Antakaa meidän rauhassa järjestää asiamme. — Ja hänen takanaan huusi
Levaquen vaimo: