Sakarias, joka kulki hänen ohitseen, pukkasi häntä kylkeen ilkkuen:
— Katsos tuota, hän kasvattaa mahaa, kelpaa elää toisten onnettomuuksista!
Levaquen vaimo näyttäytyi ovessa ja hänen takanaan Bouteloup.
— On niitä konnia, jotka veivät lapsia ammuttavaksi, huusi tämä.
Sitten muisti hän miehensä ja lisäsi:
— Niin, roistot kuljeskelevat maanteillä, silloin kun rehelliset miehet saavat kitua vankilassa.
Etienne tahtoi päästä hänestä, mutta silloin sattui hän Pierronin vaimoa vastaan, joka juoksi puiston läpi paikalle. Hän oli tuntenut helpotusta vapauduttuaan äidistään, jonka viha uhkasi heidän hyvinvointiaan ja vielä vähemmän sääli hän tyttö-letukkaa Lydiaa, mutta nyt hän tahtoi pitää yhtä naapureittensa kanssa ja käytti hyväkseen heidän kuolemaansa.
— Entä minun äitini? huusi hän Etiennelle. — Ja tyttöni? Kaikkihan näki, miten sinä vetäydyit heidän taakseen ja he saivat ottaa vastaan kuulia sinun sijastasi!
Etienneä inhotti, että he syyttivät häntä, silloin kun olosuhteet olivat käyneet niin onnettomiksi. Ja hän kiiruhti askeleitaan vastaamatta loukkauksiin. Pian täytyi hänen aivan lähteä juoksemaan, sillä joka talosta hyppäsi ihmisiä ulos härnäten ja kiroillen häntä. Hän se nyt oli murhaaja, sortaja, kaikkien onnettomuuksien aiheuttaja. Hän pakeni kylästä kalpeana ja mielettömänä ja häntä seurasi kiljuva joukko. Matkalla monet jäivät pois, mutta toiset vielä seurasivat häntä. Kun hän pääsi "Huvin" luo joutui hän toista joukkoa vastaan.
Joukossa oli vanha Mouque ja Chaval. Poikansa ja tyttärensä kuoleman jälkeen Mouque toimi hevosrenkinä kuten ennenkin eikä kukaan nähnyt hänen itkevän tai kuullut hänen valituksiaan. Mutta kun hän sai nähdä Etiennen, valtasi hänet sellainen raivo, että kyyneleet pursusivat hänen silmistään ja hänen suustaan tulvi haukkumisia.