Alkoi hirveä olo. Ei Chaval eikä Etienne avanneet suutaan istuen siinä maassa muutaman askeleen päässä toinen toisistaan. Chavalin huomautuksesta sammutti Etienne lyhtynsä, sillä oli turhaa ylellisyyttä, että se paloi. Katarina paneutui pitkälleen nuoren miehen viereen, hän oli levoton niistä silmäyksistä, joita hänen entinen rakastettunsa heitti häneen.
Aika kului. Kuului ainoastaan veden hiljainen lorina sen yhä kohotessa. Aika ajoittain tuntui maa tärisevän etäisistä maanvieremistä. Kun lyhty oli palanut loppuun ja piti se avata kaataakseen öljyä, valtasi heidät pelko, että ilmassa olisi räjähdyskaasua. Mutta räjähdystä ei tapahtunut ja he taas makasivat pitkällään maassa, ajan vieriessä hitaasti.
Jokin kahina sai Etiennen ja Katarinan kohottamaan päätään nähdäkseen mitä oli tekeillä. Chaval valmistautui aterialle. Hän mursi voileivän kahtia, purren hitaasti, jottei tulisi kiusaukseen niellä kaikki yhtäaikaa.
— Etkö todellakaan tahdo? sanoi hän Katarinalle. — Olet tyhmä.
Katarina loi silmänsä alas peläten antautuvansa kiusaukselle. Kiduttava nälkä kouristi hänen sisuksiaan niin että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Mutta hän ymmärsi, mitä Chaval tahtoi hänestä. Hän tunsi, että tämä oli taas mustasukkaisuuden vallassa nähdessään tytön toisen rinnalla. Hän pelkäsi lähestyä tuota miestä peläten, että molempien miesten välillä syntyisi taas ottelu. Herra Jumala! Voisihan edes kuolla sovussa.
Etienne olisi pikemmin kuollut nälkään kuin pyytänyt Chavalilta leipäpalasen. Vaitiolo kävi painostavaksi. Yksitoikkoiset minuutit tuntuivat pitkiltä kuin ijäisyys. He olivat olleet nyt yhdessä jo kokonaisen vuorokauden. Toisen lyhdyn tuli alkoi sammua ja he sytyttivät kolmannen.
Chaval otti toisen palasen ja sanoi:
— Tulehan toki tänne nauta!
Katarina vavahti. Antaakseen hänelle rohkeutta kääntyi Etienne poispäin. Mutta kun tyttö ei liikahtanutkaan kuiskasi hän tämän korvalle:
— Mene, tyttöseni.