Kyyneleet pursusivat tytön silmistä. Hän itki kauan, jaksamatta nousta, tuntematta edes enää nälkää. Koko hänen ruumistaan pakotti ja kolotti. Etienne nousi kulkien edes takaisin ja aika ajoittain koputtaen avunpyynnön merkkiä. Kuinka hirvittävä olla haudattuna tuohon koloon yhteen miehen kanssa, jota hän vihasi koko sydämestään. Ja tuo onneton tyttö jää sille, ken kestää kauemmin. Jos hän kuolee ennemmin, ottaa tuo mies tytön jälleen häneltä.
Aika kului ja ilma kävi yhä raskaammaksi. Toinen päivä läheni loppuaan ja Chaval istui Katarinan viereen jakaen hänen kanssaan viimeisen leipäpalapuoliskonsa. Tyttö märehti vaivaloisesti, mutta Chaval mustasukkaisuuden puuskassa ei tahtonut kuolla, ennenkuin oli ottanut tytön tuon toisen nähden ja pakotti tytön maksamaan joka leipäpalasesta hyväilyllä. Uupunut kuin oli antoi tyttö suudella itseään, mutta kun hän aikoi väkisin ottaa hänet, pääsi tytöltä vaikerrus.
— Anna minun olla. Sinä rikot minun luuni.
Etienne, joka oli niin kuohuksissaan, että vapisi, seisoi selin, nojaten otsansa poikkipuuhun. Mutta kuultuaan tytön voihkinan, oli hän yhdellä hyppäyksellä heidän luonaan.
— Anna hänen olla, perhana!
— Mitä se sinuun kuuluu? vastasi Chaval. — Hän on minun tyttöni.
Ja hän taas syleili tyttöä sulkien hänen suunsa punasilla viiksillään.
— Jätä meidät, ole hyvä. Mene syrjään.
— Jollet sinä heti päästä hänet, niin kuristan sinut kuoliaaksi! huusi
Etienne vihasta kalvennein huulin.
Chaval karkasi heti pystyyn, sillä toisen korisevasta äänestä tunsi hän, että tämä tarkoitti totta. Kuolema tuntui heistä tulevan liian hitaasti, jommankumman piti heti jättää sija toiselle. Vanha riita syttyi jälleen täällä maan alla, missä pian he molemmat makaisivat vierekkäin kuolleina. Mutta siinä oli niin ahdasta, ettei voinut heilauttaa nyrkkiä satuttamatta kattoon.