— Varo itseäsi, mörisi Chaval, — tällä kertaa minä nyljen sinut elävältä!

Etienne oli jo aivan mielettömänä vimmasta. Hänen silmissään oli verinen sumu ja kurkkuun nousi verenlohkare. Hän aivankuin tunsi voittamatonta halua tappaa. Se oli häntä voimakkaampi, se oli oli perinnäisyyden pakko. Hän tarttui liuskakivilohkareeseen, joka irtaantui seinästä, kohotti sen molemmin käsin ja pudotti voimalla Chavalin päähän. Tämä ei ehtinyt välttää iskua, vaan kaatui kasvoilleen murskaantunein pääkalloin. Aivoja räiskyi seiniin ja purppuranpunaisena virtasi veri haavasta.

Etienne kumartui hänen ylitsensä tarkastaen häntä laajennetuin silmin. Se oli siis tapahtunut, hän oli tappanut. Hämmennyksissään kokosi hän muistissaan kaikki ne tapaukset, jolloin hän oli taistellut murhahimoa vastaan. Tällä kertaa hän ei edes ollut juovuksissa, vain nälästä huumaantuneena. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn hänen päässään kauhusta tätä murhaa nähdessään ja vaikka kaikki hänen kehityksensä tuomitsi tekoa, tunsi hän kuitenkin jossain sisimmässään iloa ja eläimellisen himon tyydytystä.

Katarina hyppäsi seisoalleen huutaen:

— Herra jumala, hän on kuollut!

— Onko sinun sääli häntä! huudahti Etienne vimmatusti.

Tyttö mutisi jotain hengenahdistuksissaan. Sitten horjahti hän ja heittäytyi Etiennen: syliin.

— Tapa minutkin! Kuolkaamme yhdessä!

Hän kietoi kätensä lujasti Etiennen kaulaan ja he painautuivat toisiinsa lujassa syleilyssä, molemmat toivoen kuolemaa. Kun tyttö kääntyi poispäin, laahasi hän pois ruumiin heittäen sen kaltevaan käytävään tehdäkseen vapaaksi sen maatilkan, missä heidän vielä piti elää. Muuten olisi mahdotonta elää tuon ruumiin vieressä. He pelästyivät kuullessaan hänen polskahtavan veteen, niin että räiskyi heihin. Siis vesi uhkasi jo heidän ainoaa turvapaikkaansa. He näkivät kuinka vesi virtasi aukosta.

Alkoi uusi taistelu. He sytyttivät viimeisen lyhdyn joka loi himmeän, valon veteen, joka itsepäisenä yhä kohosi. Vesi nousi nilkkoihin, sitten polviin. Käytävä kohosi ylöspäin ja he pakenivat käytävän yläpäähän, missä he saattoivat levähtää hetkisen. Mutta pian saavutti vesi heidät sielläkin, kohoten vyötäisiin saakka. He seisoivat selin seinään katsellen kuinka vesi yhä kohosi. Kun se nousisi suuhun saakka, olisi kaikki mennyttä. Lyhty, jonka he olivat ripustaneet ylös, valaisi yhä himmeämmin ja äkkiä sammui se. Heidät ympäröi täydellinen pimeys, lyhty oli sammunut syljettyään ulos viimeisen öljypisaransa. Nyt he eivät enää saisi milloinkaan nähdä valoa.