— Kirous! päästi Etienne hampaittensa välistä.
Katarina painautui häntä lähemmäksi. Hän lausui hiljaa:
— Kuolema sammuttaa lyhdyn.
Mutta elämäntoivo oli heissä vielä, pakottaen heidät taistelemaan tuota uutta vaaraa vastaan. Etienne alkoi lyhdynvarrella raapia vimmatusti liuskakiveä, Katarina auttoi häntä kynsillään. Heidän onnistui tehdä kolo seinään, mihin he istuivat jalat riipuksissa ja selkä koukistuneena. Vesi loiski heidän kantapäissään, mutta ei kestänyt kauan ennenkuin se nousi nilkkoihin, sitten polviin ja vihdoin tuli heidän istuin märäksi, niin että he vaivoin pysyivät siinä luiskahtamatta alas.
Loppu näytti tulevan. Kuinka kauan he saisivatkaan odottaa siinä väristen kylmästä ja nälästä pimeässä kolossa. Eniten kärsivät he pimeästä, jonka tautta he eivät edes saattaneet nähdä kuoleman lähestyvän.
Tunnit kuluivat yksitoikkoisen hitaasti, eivätkä he voineet pitää lukua ajasta. Kaikki toivo pelastuksesta oli heidät jättänyt. Kukaan ei tietänyt, että he olivat siinä, eikä voinut tulla apuun. Jos he säästyvät vedeltä, täytyy heidän kuolla nälkään. He aikoivat koputtaa vielä kerran apua pyytääkseen, mutta kivi oli jäänyt veden alle. Ja kukapa heitä kuulisikaan.
Katarina painui päänsä seinään nöyränä ja alistuvaisena kohtalolle.
Mutta äkkiä sävähti hän.
— Kuuletko! sanoi hän.
Etienne luuli hänen tarkoittavan veden loiskinaa ja sanoi rauhoittaakseen häntä:
— Minä vain liikuttelin jalkojani vedessä.