— Ei, ei sitä! Kuule, tuolla.
Ja hän painoi taas korvansa hiiliseinää vasten. Etienne ymmärsi ja teki samoin. Muutaman sekunnin kesti odotus, joka tuntui heistä ijäisyydeltä. Sitten kuulivat he hyvin etäältä kolme hyvin heikkoa lyöntiä pitkine väliaikoineen. Mutta he tuskin uskoivat korviaan. Heidän korvissaan soi ja mahdollisesti hiilissä vain rytisi. Eivätkä he tienneet millä vastata.
Etiennen päähän pälkähti loistava ajatus.
— Sinulla on puukengät. Riisu ne ja koputa kannalla.
Katarina koputti kivihiilikaivajain merkkikoputuksen ja taas kuulivat he vastauksen. He koputtivat ainakin parikymmentä kertaa ja joka kerran saivat he vastauksen. He itkivät ilosta syleillen toisiaan ollen vaarassa pudota kiveltä. Vihdoinkin ovat toverit lähellä ja tulevat heidän luokseen. Heidät valtasi sellainen ilo, että he unohtivat kaikki kärsimyksensä, unohtivat, että heidät eroitti tovereista paksu muuri.
— Eikö ollut onni, että minä painoin korvani seinään? huudahti
Katarina.
— Niin, sinulla on tarkka kuulo, vastasi Etienne. — Minä en kuullut mitään.
Nyt he alkoivat vuoroin kuunnella valmiina vastaamaan joka koputukseen. He erottivat nyt kuokan iskuja, siis toverit alottivat pelastustyön. Ei vähäisinkään ääni jäänyt heiltä huomaamatta. Mutta vähitellen lauhtui heidän ilonsa. Ensin koettivat he selittää itselleen työn kulun: varmaankin pyrittiin heidän luokseen Requillartin kautta, käytävä laski kivihiilikerrokseen, ehkä kaivettiin yht'aikaa useampia käytäviä, sillä kolme miestä kuului olevan murrostyössä. Sitten kävivät he harvapuheisemmiksi. He arvioivat kuinka paksu muuri eroitti heidät tovereista. Kukin mietti itsekseen, kuinka pitkän ajan ottaa, ennenkuin tuo seinä oh murrettu. Eivät toverit mitenkään ehtisi ajoissa, vaan ehtivät he kymmenesti kuolla sitä ennen. Ja he vastasivat tovereille vain näyttääkseen, että he ovat elossa.
Kului taas päivä ja toinen. He olivat nyt olleet maan alla kuusi päivää. Vesi, joka oli kohonnut polviin, pysähtyi sille tasolle nousematta tai laskematta. Heistä tuntui, että heidän jalkansa sulavat tuossa jääkylmässä vedessä. He taisivat kyllä toisinaan koukistaa polvensa, mutta silloin asento tuntui niin sietämättömältä ja suonenveto alkoi koukistaa jalkoja, niin että väkisinkin täytyi laskea jalat alas veteen. Joka kymmenen minuutin perästä piti heidän istua peremmälle liukkaalla istuimella. Epätasainen seinä rääkkäsi heidän selkäänsä ja niskaa pakotti sietämättömästi, koska sitä ei voinut oikaista. Kävi yhä vaikeammaksi hengittää, sillä noussut vesi oli puristanut ilman siihen kellon tapaiseen koloon, missä he olivat. Heidän äänensä kaikuivat kumeina, etäisinä. Ja korvissa soi alinomaa aivankuin koko lauman villihevosten jalkojen töminä.
Aluksi kärsi Katarina tavattomasti nälästä. Hän painoi kalpeita, laihoja käsivarsiaan rintaansa vasten ja valitti surkeasti, sillä hänestä tuntui aivankuin pihdillä puristettaisiin hänen tyhjiä sisälmyksiään. Etienne tunsi samaa. Hänen sormensa tunnustelivat kuumeisesti seiniä ja hänen sormiinsa sattui laho puupala. Hän murensi sen ja antoi kourallisen Katarinalle, joka nieli sen ahneesti.