Kaksi päivää elivät he tuosta mädänneestä kuoresta ja olivat epätoivoissaan, kun se loppui. Muu paalutus seisoi vielä lujana eikä heidän kyntensä saaneet siitä palastakaan, vaikka raapivat sormensa verille. Etiennen nahkavyö tuotti heille vähän lievennystä. Etienne puri siitä palasia ja Katarina märehti niitä koettaen niellä. Ainakin olivat heidän leukansa toimessa ja he voivat kuvitella syövänsä.
Mutta pian vaimeni nälän tunne. He tunsivat ainoastaan syvää tylsää kipua ja voimain heikennystä. He olisivat epäilemättä menehtyneet ellei heillä olisi ollut vettä.
Kun Katarina seitsemäntenä päivänä kumartui ammentaakseen kourallaan vettä, sattui hänen kätensä johonkin, joka ui hänen jaloissaan.
— Kas, mitähän tuo on?
Etienne tunnusteli pimeässä.
— En ymmärrä, mikä se on, ehkä ilmanvaihtoportin suojus.
Hän joi, mutta kun hän jälleen kumartui, sattui hänen kätensä uivaan esineeseen ja hän kirkasi pelästyneenä:
— Herra jumala, se on hän!
— Kuka?
— Hän, tiedäthän. Minä tunsin hänen viiksensä.