Se oli Chavalin ruumis, jonka kohonnut vesi oli ajanut heidän luokseen.
Etienne ojensi myös kätensä ja tunsi myös viikset ja rikkilyödyn nenän.
Katarinaa rupesi ylenannattamaan ja hän oksensi juomansa veden.
— Odota, sopersi Etienne, — minä ajan sen pois.
Hän potkasi ruumiin, niin että se lähti menemään, mutta tuokion kuluttua tunsivat he sen taas jaloissaan.
— Menetkö siitä hiiteen.
Mutta ei auttanut potkiminen, varmaankin jokin virta kuletti sen takaisin. Chaval ei tahtonut jättää heitä, vaan tahtoi pitää heille seuraa vastoin heidän tahtoaan, myrkyttäen ilmaa vielä kauheammaksi. Koko sinä päivänä he eivät juoneet vettä taistellen janoa vastaan. Mutta seuraavana päivänä vei jano voiton ja he joivat mistään välittämättä.
Kului vielä päivä ja toinen. Veden hiukankin väreillessä tunsi Etienne miehen kosketuksen jalkojaan vastaan, jonka miehen hän oli tappanut. Ja joka kerran sävähti hän.
Katarina itki nyt tuntikausia ja sen jälkeen valtasi hänet tavaton heikkous ja uneliaisuus. Etienne ei antanut hänen nukkua peläten, että hän luiskahtaisi pois istuimeltaan. Tyttö mutisi jotain ja nukkui taas silmät selällään. Jottei hän putoaisi oli Etienne kietonut käsivartensa hänen vyölleen. Nyt vastasi hän yksin tovereille. Kuokan iskut lähestyivät, hän tunsi ne aivan selkänsä takana, mutta häntä ei enää suuresti haluttanut koputtaa ja hänenkin voimansa vähenivät.
Vihdoin koitti heille helpompi aika kun vesi alkoi laskea ja vei mukanaan Chavalin ruumiin. Oli tehty pelastustyötä jo yhdeksän päivä ja nyt vasta saattoivat he ensi kerran nousta ja tehdä muutaman askeleen käytävässä. Mutta silloin äkkinäinen tärähdys kaatoi heidät molemmat maahan. He tavottelivat toinen toisiaan pelästyneinä luullen taas kaikkien kauhujen alkavan toistua.
Mutta kaikki hiljeni eikä kuokkien iskuja kuulunut enää.
Äkkiä alkoi Katarina hiljaa nauraa heidän istuessa siinä nurkassa vierekkäin.