— Ulkona mahtaa olla kaunista… Tule, menkäämme täältä.
Etienne koetti taistella hänen mielettömyyttään vastaan. Mutta se tarttui hänenkin kestävämpiin aivoihin, niin että hän ei ollut selvillä todellisuudesta. Katarina vaipui kuumeiseen horrostilaan alkaen hourailla. Suhina hänen korvissaan tuntui hänestä lintujen laululta ja puron lorinalta. Hän tunsi niitetyn heinän tuoksua ja hänen silmiensä edessä vilkkui suuria keltaisia täpliä, niin suuria, että ne näyttivät hänestä laajoilta ruispelloilta kirkkaan auringon kultaamina.
— Kuinka lämmintä, eikö totta? Syleile minua, olkaamme aina yhdessä, aina!
Etienne syleili häntä ja tyttö painautui hänen luokseen hyväillen ja laverrellen kuin pieni onnellinen tyttö.
— Kuinka tyhmiä me olimme odottaessamme niin kauan. Minähän heti aloin pitää sinusta, mutta sinä et ymmärtänyt, vaan olit juro. Ja muistatko sitten öisin kotona, kun me molemmat valvoimme ja tunsimme halua lähestyä?
Etienneen tarttui hänen hilpeytensä ja hänkin muisteli heidän entistä äänetöntä hellyyttään.
— Ja sinähän löit minua kerran niin, niin, läimäytit oikein molemmille korville, että tuntui.
— Se oli siksi, että pidin sinusta, jatkoi tyttö. — Minä koetin olla ajattelematta sinua, sanoin itselleni että kaikki oli lopussa, mutta minä olin vakuutettu, että me lopulta tulemme yhteen. Tarvittiin ainoastaan joku onnellinen sattuma, eikö totta?
Etienne sävähti koettaen pudistaa yltään tuon hourailun, mutta toisti hänkin:
— Ei mikään lopu koskaan. Täytyy vain olla hiukan onnea, niin voi alkaa kaikki uudestaan.