— Siis sinä pidät minut luonasi? Meillä on onni tällä kertaa.
Katarinan voimat pettivät ja hän luisti hänen sylistään. Hänen äänensäkin kävi tuskin kuuluvaksi. Etienne pelästyt ja puristi häntä voimakkaammin rintaansa.
— Kärsitkö sinä?
Katarina oikasihe hämmästyneenä.
— En, miksi niin?
Mutta tämä kysymys saattoi hänet järkiinsä. Hän katsoi toivottomana pimeyteen, mursi käsiään ja ratkesi itkemään.
— Jumalani, jumalani, kuinka on pimeä!
Kukkivat pellot ja tuoksuva ruoho oli kadonnut, ei kuulunut enää leivosen laulua eikä aurinko paistanut vaan musta kuoppa ympäröi hänet, tulvinut ja lahonnut kaivos oli siinä, haiseva pimeys, missä he olivat kamppailleet jo niin monta päivää. Hän muisti lapsuudessaan kuulemiaan miehestä, joka tulee kuristamaan pahoja tyttöjä.
— Kuuletko? Se on Mustamies… Tuolla hän on. Oi minä pelkään, minä pelkään!
Hän vaikeni väristen. Sitten lausui hän taas kuiskaten: