— Tuo toinen on siinä taaskin.
— Kuka toinen?
— Hän, jota ei enää ole.
Chaval kummitteli hänen silmissään, hän puhui hänestä sekavin sanoin, kertoi koiraelämästä, jonka he viettivät yhdessä, kuinka hän yhden ainoan kerran oli nähnyt Chavalin ystävällisenä Jean-Bartissa, mutta muulloin oli hän milloin lyönyt häntä, milloin oli kuristaa rajuilla hyväilyillään.
— Hän tulee vieläkin, sen sanon sinulle, hän estää meidät kuulumasta yhteen. Oi, aja hänet pois, aja pois, anna minun olla luonasi.
Hän heittäytyi Etiennen kaulaan etsien kuumeisilla huulillaan tämän huulia. Pimeys hävisi taas, Katarina näki auringon ja nauroi onnekkaana. Etienne sävähti tuntiessaan hänen nuorekkaan väräjävän, puol'alastoman ruumiinsa omaansa vastaan. Hän sulki hänet syliinsä ja vihdoinkin tässä pimeässä haudassa antautuivat he toinen toisilleen, tuntien voittamatonta halua saada tuntea onnea ennenkuin kuolevat. Kesken toivottomuuden ja kuoleman kukoisti heidän rakkautensa.
Sitten ei ollut enää mitään. Etienne jäi istumaan nurkkaansa pitäen liikkumattoman naisen sylissään. Tunnit kuluivat. Hän luuli kauan, että Katarina nukkuu. Sitten kosketti hän häneen ja tunsi että hän oli kylmä, oli kuollut. Mutta Etienne ei uskaltanut kuitenkaan liikkua peläten herättävänsä hänet. Hän heltyi ajatellessaan että hän oli ensimäinen jolle Katarina oli antautunut naisena. Nyt hän oli hänen vaimonsa ja mahdollisesti he saisivat lapsen. Hänen päässään liiteli toisiakin mietteitä, hän kaihosi päästä yhdessä rakastettunsa kanssa maailmaan ja tulevaisuuden kuvat kepeinä koskettivat hänen otsaansa, häviten taas.
Hän tunsi voimansa yhä heikkenevän, vaivoin saattoi hän kohottaa kätensä tunnustaakseen, että hän oli yhä siinä hänen sylissään kuin nukkuva lapsi. Kaikki häipyi hänen mielestään, hän unohti, missä hän oli ja mikä häntä ympäröi. Hänen kuulohermojaan saavutti jokin koputus aivan hänen päänsä kohdalla, koputus kävi yhä kiivaammaksi ja lähemmäksi, mutta hän ei viitsinyt vastata, sillä hän oli niin sanomattoman väsynyt. Siten kului kaksi päivää, jolloin Katarina ei ollut liikahtanut, hän tunnusteli häntä tuntien tyydytystä, että hän oli siinä.
Äkkiä tunsi Etienne töytäyksen. Kuului ääniä. Hänen jalkoihinsa varisi kiviä. Hän sai nähdä lyhdyn ja puhkesi itkemään. Hän räpytti silmiään, mutta ei kääntänyt niitä pois ihastuneena tuohon kalpeaan, punertavaan pisteeseen keskellä pimeyden. Muutamat toverit nostivat ja kantoivat hänet, toiset kaatoivat hänen yhteen puristettujen hampaittensa väliin muutamia lusikallisia buljonkia. Vasta Requillartissa tunsi hän yhden henkilön, joka seisoi hänen edessään, nim. insinöri Negrelin. Ja molemmat miehet, jotka olivat syvästi halveksineet toinen toisiaan, kapinoiva työläinen ja ylimielinen päällikkö heittäytyivät toinen toistensa syliin itkien, syvästi liikutettuina kaikesta mitä oli tapahtunut.
Ylhäällä päivän valossa makasi Maheun vaimo kuolleen tyttärensä paarien vieressä päästäen ilmoille sydäntä särkeviä huutoja.