Oli tuotu ylös jo monta ruumista ja pantu riviin maahan, niiden joukossa oli Chavalkin, jonka luultiin saaneen surmansa maan vieremästä, yksi kaivosvouti ja kaksi hiilenmurtajaa, joitten pääkallot niinikään olivat rikki ja vatsat pöhöttyneet vedestä. Ilman tärisytti naisten valitushuudot. Kun vihdoin tuotiin ylös Etienne sen jälkeen kun hänet oli totutettu lyhdyn valoon ja annettu vähän ravintoa, oli hän laiha ja kuihtunut, tukkansa aivan harmaana, niin että joukko väistyi kauhistuneena hänen edestään. Maheun vaimokin vaikeni hetkeksi vaikeroimasta ja katsoi häneen tylsästi silmät selällään.
VI.
Kello oli neljä aamulla. Viileä huhtikuun yö lämpeni päivän vaaletessa. Kirkkaalla taivaalla himmenivät tähdet, itäinen taivaanranta punertui aamuruskosta, Etienne kulki suurin askelin Vandamen maantietä.
Hän oli viettänyt kuusi viikkoa Montsoun sairashuoneessa. Vaikka hän oli vieläkin kalpea ja laiha, tunsi hän itsensä kyllin voimakkaaksi lähteäkseen sieltä. Yhtiö, joka yhä vieläkin pelkäsi kaivoksensa puolesta, erotti toisen työläisen toisensa jälkeen ja oli ilmoittanut Etiennelle, ettei hän enää saisi työtä. Sen sijaan oli yhtiö tarjonnut hänelle sadan frankin kannatuksen sekä antanut isällisen neuvon jättää kaivostyö, sillä se nyt olisi hänelle liian raskas. Mutta hän kieltäytyi sadasta frankista. Pluchart oli lähettänyt hänelle matkarahat ja kutsui hänet Pariisiin. Hänen vanha toiveensa oli toteutumaisillaan.
Kun hän edellisenä iltana oli lähtenyt sairaalasta oli hän viettänyt yön Desirin lesken luona "Ilossa." Hän oli noussut aikaseen ylös tahtoen ottaa jäähyväiset tovereiltaan ennekuin lähtisi Marchiennesta kahdeksan junassa.
Hän ei ollut vielä nähnyt ketään. Maheun vaimo oli käynyt hänen luonaan sairaalassa yhden ainoan kerran, sitten varmaankin hänelle oli tullut esteitä. Mutta hän tiesi, että koko kaivoskylä No. 240 työskenteli nyt Jean-Bartissa ja että Maheun vaimokin oli siellä saanut työtä.
Vähitellen alkoi tiellä näkyä työläisiä. Etienneä vastaan kulkivat jurot ja kalpeat kivihiilenkaivajat. He kertoivat miten yhtiö väärinkäytti voittojaan. Kun kahden ja puolen kuukauden lakon jälkeen työläiset palasivat töihin, täytyi heidän taipua kaikkiin yhtiön määräyksiin.
Kaikkialla oli työ jälleen käynnissä, Miroussa, Madeleinessa,
Crevecoeurissa ja Victoiressa.
Mitä lähemmäksi Etienne tuli, sitä enemmän työmiehiä oli tiellä. He kulkivat kumarassa, raskain laahustavin askelin, väristen ohuissa vaatteissaan. Tuo pitkä jono näytti lyödyltä, mutta ei lannistetulta armeijalta, joka oli antanut perää ainoastaan vatsan vaatimuksesta.
Kestettyjen kauhujen jälkeen tunsi Etienne voittamatonta pelkoa nähdessään taas kaivoksen olevan työssä, sen jyrisevien koneitten käyvän ja työläisten laskeutuessa maan syvyyksiin. Hän tunsi syvää surua katsellessaan tovereita, unohtaen että he kerran olivat kivittäneet häntä, hänessä taas heräsi halu johtaa tuota sankarijoukkoa.