Häkkien luona tungeskelevassa joukossa tunsi erään innokkaan apulaisensa lakon ajoilta.
— Sinäkin! — lausui hän katkerasti.
Tämä kalpeni, hänen huulensa vavahtivat ja hän vastasi aivankuin pyytäen anteeksi:
— Kuinka muuten? Minulla on vaimo.
Hän tunsi toisiakin ryhmässä.
— Ja sinä! ja sinäkin! ja sinäkin! Ja kaikki vavahtivat vastaten kumeasti:
— Minulla on äiti… Minulla lapsia…
— Täytyyhän syödä.
— Entä Maheun vaimo? kysyi Etienne. He eivät vastanneet. Yksi teki merkin, että hän tulee. Toiset kohottivat kätensä, jotka vapisivat myötätunnosta: Oi, tuota vaimoparkaa! Kuinka kurjaa! Ja taas syntyi vaitiolo. Etienne ojensi heille kätensä jäähyväisiksi ja jokainen puristi sitä voimakkaasti ikäänkuin ilmaisten tällä käden puristuksella äänettömän raivonsa tappion johdosta ja kuumeisen toiveensa kostaa, Häkki kohosi, he istuivat siihen ja katosivat kuiluun.
Tuli Pierron, jolla lyhty oli kiinnitetty myssyyn. Hänet oli viikko takaperin nimitetty lastaajien päälliköksi, mutta työläiset pysyivät hänestä loitolla, sillä hän oli käynyt ylpeäksi asemastaan. Hänen oli näköjään vastenmielistä nähdä Etienneä, mutta kuitenkin lähestyi hän rauhoittuen täydelleen, kun Etienne ilmoitti lähtevänsä pois. He alkoivat jutella. Hänen vaimonsa piti nyt oluttupaa "Edistys", sillä kaikki nuo herrat, jotka olivat niin ystävällisiä häntä kohtaan, olivat antaneet kannatuksensa. Ukko Mouque puristi myöskin ääneti Etiennen kättä, joka liikutti viimemainittua suuresti.